Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Fanny Malinen
Julkisen liikenteen kauneus on ihmisissä.
Jokainen englannintunneilla istunut tunnistaa Lontoon sokkeloisen metrokartan ja punaiset kaksikerrosbussit – tähän talveen asti meillä oli kuitenkin myös yksikerroksisia busseja. Niihin saattoi nousta keskiovista, maksamatta. Kaupungissa, jossa julkinen liikenne on kallista ja oikeastaan kaikki, tämä ainutlaatuinen mahdollisuus houkutteli kaikenlaista väkeä.
Bussilinja 29, jonka reitti kulkee keskustan Trafalgar Squarelta Pohjois-Lontoon lähiöihin, oli yksi viimeisiä linjoja, joita ajettiin 18-metrisillä haitaribusseilla. Koska 29 (yöaikaan N29) vie yliopistolta asuinalueelleni, on sekä minulla että ystävilläni kirjavia kokemuksia ilmaisesta bussista. Ruuhka-aikaan se oli tupaten täynnä ja toivottoman hidas, mutta silti köyhän opiskelijan pelastus, kun fillarista oli rengas puhki ja matkakortista rahat lopussa. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen jäänyt seisomaan ovien läheisyyteen kytäten silmä kovana lipuntarkastajia.
Kaikenlaisen väen houkuttelemisessa oli tietysti kääntöpuolensa. Bussi 29 oli haitaribussiaikoinaan täynnä juoppoja, nistejä ja muuten vain pelottavaa porukkaa. Se oli yksi Lontoon vaarallisimmista bussilinjoista rikosten määrällä mitattuna, ja tunnen useammankin uhkailua ja seksuaalista häirintää kokeneen: ryöstettiinpä eräältä ystävältäni kerran kännykkä veitsellä uhaten. Silti kaiken älämölön ja virtsanhajun keskelläkin meillä riitti ymmärrystä niille, joilla ei ollut muuta keinoa matkustaa tai muuta paikkaa nukkua.
Joulukuussa linjan 29 bussit korvattiin uutuuttaan kiiltävillä kaksikerrosbusseilla. Se oli kauniin kummallisuuden loppu, ja linjassa Lontoon pormestarin lupauksen kanssa: Boris Johnson kun haluaa kuollakseen siivota julkisen liikenteen ja kaupunkikuvan, ei kai edes tarvitse sanoa että ennen olympialaisia.
Kun ensi kertaa matkustin tuttuja katuja kerrosta ylempänä, aukeni kaupunki uudella tavalla. Tylsän tiilimuurin takana olikin junanrata, metropolia halkovan infrastruktuurin henkireikä, jonka olemassaoloa en ollut tajunnut. Rakennusten katot ja ikkunanpielet näyttäytyivät eri tavalla kuin katutasossa vellovan ihmismassan takaa. Näin pidemmälle sivukaduille ja puistojen puut, enkä voinut olla ajattelematta, kuinka hyvää itse kullekin toisinaan tekee katsoa kotikaupunkiaan uudesta kulmasta.
Tämän kauniin yksinkertaisuuden toivoisin toisinaan aukeavan myös Boris Johnsonille. Tai ehkä kaikille niille, jotka kuvittelevat kaupungin tulevan turvallisemmaksi sillä, että kodittomat siivotaan bussin lämmöstä kaduille. 29 oli nimittäin tarjonnut nukkumapaikan jopa seitsemällekymmenelle kodittomalle kerrallaan – ja nyt kukaan ei tiedä, missä nämä epäonniset ovat ennätyskylmän talven viettäneet.
