Elokuvaohjaaja Paul Verhoeven selvitti, kuka Jeesus todella oli. Iloista katkeran palestiinalaisnationalistin syntymäjuhlaa!
Osa 1.
1. INT. ETELÄHELSINKILÄINEN KAHVILA – PÄIVÄ. PÖYDÄSSÄ VERHOEVEN, 74 JA NIKKANEN, 31.
Kuten moni 1930-luvulla kastettu hollantilaispoika, Paul Verhoeven sai nimensä apostoli Paavalilta.
Paavali, varhaiskristitty saarnamies, ei koskaan tavannut Jeesusta. Hän pääsi kuitenkin kirjeillään määrittämään jälkipolville, mitä tästä pitäisi ajatella.
RoboCopin, Basic Instinctin, Showgirlsin ja Total Recallin ohjaajalla ja hänen raamatullisella kaimallaan on aika huonot välit.
”Vastenmielinen tyyppi”, sanoo Verhoeven, ”ja epäluotettava. Hänellä on kummallinen fiksaatio Jeesuksen kuolemasta. Hän ei koskaan sano ’Jeesus sanoi’ tai ’Jeesus teki’. Koko ajan vain ’Jeesus kuoli vuoksemme’. Ei hänen kertomaansa voi luottaa.”
Pöytään kannetaan pino voi-sarvia. Pöydällä on ahdasta: siinä lojuu jo Raamattu sekä suomen-, englannin- ja hollanninkielisiä laitoksia Verhoevenin kirjasta Jeesus Nasaretilainen. Vuosikymmenten ajan valmisteltu kirja on tavallaan Verhoevenin vasta-pamfletti kaimalleen.
Kirjan johtopäätös on seuraava: kun Uuden testamentin tarinoista poistetaan Paavalin kaltaisten fundamentalistien ja poliittisesti motivoituneiden päällepäsmäreiden niihin lisäämä satuilu, jäljelle jää tarina nuoresta nationalistimiehestä miehitetyssä Palestiinassa. Mies pettyy omaan poliittiseen idealismiinsa ja oman kansansa eliitin hampaattomuuteen, tarttuu aseisiin ja pääsee lopulta hengestään.
Se tavallinen tarina.
Lasarus, Jeesuksen ystävä, on sairaana. Hänen sisarensa pyytävät Jeesusta paikalle.
Jeesus viivyttelee pari päivää. Sitten hän sanoo opetuslapsilleen jotain kummallista: ”Lasarus on kuollut.”
Jeesus tunnustaa hidastelleensa, koska tiesi Lasaruksen kuolevan. Nyt hän voisi tehdä jotain sellaista, mikä vahvistaisi opetuslasten uskoa. Ihmeen!
Koko remmi lähtee Betaniaan, Lasaruksen kotikylään. Jeesus lohduttaa Lasaruksen siskoa lupaamalla herättää Lasaruksen henkiin.
Hetkeä myöhemmin Jeesus yllättää kaikki murtumalla surusta. Sanavalintoja on laimennettu suomennokseen, mutta kreikankielisessä tekstissä hän nyyhkyttää, embrimaomai, ja tärisee, etaraxen. Sen kertoo evankelista Johannes, jonka evankeliumi kirjoitettiin loppuun satakunta vuotta tapahtumien jälkeen.
Oudon kohtauksen jälkeen Jeesus tokenee ja etsii Lasaruksen haudan. Siellä hän herättää ystävänsä eloon. Tässä Johannes ei tuhlaa sanoja: koko ihme kuvataan kahdella virkkeellä.
Voisarvea mutustava Paul Verhoeven tuomitsee Uuden testamentin kohtauksen epäuskottavaksi.
”Ensinnäkin Jeesus vaikuttaa kusipäiseltä. Kuka antaisi ystävänsä kuolla vain voidakseen tehdä vaikutuksen muihin?”
”Toiseksi kirjoittaja ei onnistu selittämään, miksi Jeesus yhtäkkiä sekoilee noin, vaikka hänen on juuri kerrottu suunnitelleen koko homman.”
”Kolmanneksi – no, kuollutta ihmistä ei voi oikeasti herättää henkiin.”
Verhoeven uskoo Jeesuksen olleen historiallinen henkilö. Ohjaajalla on oma teoria siitä, mitä Jeesuksen ja Lasaruksen välillä tapahtui Betaniassa. Verhoeven myöntää syyllistyvänsä arvailuun, mutta pyytää kuulijalta kärsivällisyyttä. Tämä versio on nimittäin parempi.
Verhoevenin tarinassa Lasarus ei ole sairas, vaan pidätetty. Jeesus on nationalistisen kapinallisjoukon johtaja roomalaisten miehittämässä Palestiinassa ja Lasarus yksi hänen lähimmistä miehistään.
Miehitystä on jatkunut vuodesta 63 eKr, ja palestiinalaisten autonomiaa on sen aikana moneen otteeseen kavennettu. Omassa maassaan sorsitun juutalaisnuorison parissa itää kapina.
Lasaruksen kotikylä Betania sijaitsee Juudeassa, missä Jeesuksesta on annettu etsintäkuulutus roomalaishallinnon vastaisen toiminnan vuoksi. Lasarus on pidätetty, jotta hänet voitaisiin kiduttamalla pakottaa paljastamaan Jeesuksen olinpaikka.
Hankala paikka. Jeesus pähkäilee asiaa pari päivää ja päättää lopulta antautua viranomaisille. Parempi on pelastaa Lasarus ja kuolla marttyyrina kuin odottaa, että kidutettu Lasarus vasikoi – kuolemahan on edessä joka tapauksessa.
”Tässä vaiheessa Jeesuksen vastarintaliikkeellä menee huonosti”, Verhoeven selittää. ”Jeesus on toistaiseksi onnistunut välttämään pidätyksen piileksimällä autiomaassa, mutta viranomaisten verkko kiristyy. Jeesus päättää, että hänen on kuoltava, jotta taistelu voisi jatkua. Hän alkaa uskoa, että Jumala toivoo niin.”
Antautumismatka menee pieleen. Jeesus on aikaillut liikaa, ja Lasarus on kuollut vangitsijoidensa käsissä. Betaniassa Jeesus kuulee uutisen ja romahtaa, embrimaomai, etaraxen. Hän ei itke ainoastaan ystävänsä kuoleman takia, vaan myös siksi, että jumalallista tehtävää ei ollutkaan.
”Silloin Jeesus radikalisoituu. Hän tajuaa, että vallankumous ei tule putoamaan taivaasta. Hänen on tehtävä se itse.”
Syksyllä 1966 Paul Verhoevenin kondomi repeää.
Verhoeven on 27-vuotias etevä matematiikan ja fysiikan opiskelija, joka on juuri vapautunut varusmiespalveluksesta ja päättänyt vaihtaa alaa. Läpimurto elokuva-alalle on lähellä.
Heikko varmuusväline laukaisee ketjureaktion. Tyttöystävä Martine tulee raskaaksi. Hän tekee abortin. Paul joutuu psykoosiin. Joku ojentaa bussipysäkillä uskonnollisen lentolehtisen, ja Paul liittyy helluntaiseurakuntaan.
Psykoosi päättyy aikanaan, ja samalla katoaa usko, mutta kiinnostus Uuteen testamenttiin säilyy.
Tänä syksynä suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Verhoeven tenttaa Raamatulta pedantisti, jae jakeelta ja valtava määrä aikalaislähteitä tukenaan, mitä Jeesuksen elinvuosina todella tapahtui.
Verhoevenin mukaan Jeesus oli ainakin seuraavia asioita.
Radikaali: ”Sellainen Jack Kerouac tai Bob Dylan, yhteiskunnan marginaalista käsin vaikuttava ja aika ehdoton tyyppi. Nuori mies, joka sanoo, että jos sinulla on rahaa, olet menetetty tapaus.”
Nationalisti: ”Palestiina oli miehitetty valtio. Jeesus ei edustanut mitään EU:n kaltaista unelmaa kansojen yhteistyöstä, vaan oman kansansa vapautusta miehittäjän ikeestä.”
”Jeesus itse ei puhunut toisesta tulemisesta, sen lisäsivät vasta myöhemmät sukupolvet. Hän puhui Jumalan valtakunnasta, joka tapahtuisi maan päällä. Hän puhui siitä, että Jumala auttaisi palestiinalaisia lopettamaan miehityksen.”
Manaaja: ”Manaajat olivat aikansa lääkäreitä. En tiedä, miten he paransivat, mutta on syytä uskoa, että joskus he saivat rammat kävelemään. Nykyään kutsuisimme sitä karismaksi tai plaseboksi… Kun Jeesus ryhtyi manaajaksi, hän ilmeisesti itsekin yllättyi siitä, että osa potilaista todella näytti parantuvan. Se oli hänelle merkki siitä, että Jumalan valtakunnan tuleminen tapahtuisi hänen kauttaan.”
Uskovainen: ”Jeesus eli yhteiskunnassa, jossa kaikki uskoivat, että Jumala saa auringon nousemaan joka päivä. Meidän, jotka elämme Hubble-teleskoopin aikana, on vaikea ymmärtää sitä naureskelematta. Hän tunsi Vanhan testamentin ja kaikki sen lupaukset Jumalan valtakunnasta. Hänen oma, poliittisesti voimallinen keksintönsä oli, että vanhojen kirjoitusten lupaama Jumalan valtakunnan tulon päivä on saapunut ja että se liittyi Palestiinan miehitykseen.”
Aseisiin tarttuva kapinallinen.
”Siirtyminen väkivallattomasta vastarinnasta sissisotaan tapahtui Lasaruksen kuoleman jälkeen. Jeesus ohjeisti kannattajiaan myymään viitan ja ostamaan miekan. Tämähän on tavallaan normaali kehitys: Muhammedkin oli saarnaaja, josta tuli myöhemmin kenraali, Ché Guevara taas aloitti lääkärinä.”
”Siitä meillä ei ole todisteita, että Jeesus olisi ollut erityisen tehokas kapinallisjohtaja. Hänet luultavasti teloitettiin hyvin pian miekkaan tarttumisen jälkeen.”
Osa 2.
1. EXT. KATU KANNELMÄEN PRISMAN EDESSÄ – PÄIVÄ.
Nikkanen, 25, makaa suojatiellä liikkumatta. Vieressä on mutkalle kääntynyt polkupyörä ja vanha Volvo. Autosta nousee hätääntynyt iäkäs mies.
2. INT. SAIRAALA. VUODEOSASTO – PÄIVÄ.
LÄÄKÄRI esittelee sängyn reunalla istuvalle Nikkaselle röntgenkuvaa.
LÄÄKÄRI: Selkä tulee olemaan vähän jäykempi kuin ennen, mutta tuskin edes huomaat eroa. Titaani ei ruostu, joten nämä kiskot ja ruuvit voivat olla sisälläsi lopun ikääsi. Lentokentän metallinpaljastimet saattavat piipata.
FADE OUT.
FADE IN.
3. EXT. POLKU VIIDAKOSSA – PÄIVÄ.
Nikkanen, nyt 29, makaa maassa oikea jalka koholla. Che-paitaan pukeutunut MIES, 35, tutkii hänen nilkkaansa.
MIES: It’s broken. We have to get you out of here.
4. INT. SAIRAALA THAIMAASSA. LÄÄKÄRIN VASTAANOTTOHUONE – PÄIVÄ
THAIMAALAINEN lääkäri esittelee pöydän toisella puolella istuvalle kipsijalkaiselle Nikkaselle röntgenkuvaa.
THAIMAALAINEN LÄÄKÄRI: We must operate, or you won’t walk again. I’ll rebuild your ankle with titanium.
Titaani on kahdesti pelastanut liikuntakykyni. Se on hieno metalli, kevyt, kova ja kaunis. Elimistö ei sitä hylji eikä se magnetisoidu. Titaanista on rakennettu myös Paul Verhoevenin elokuvan sentimentaalinen kyborgi RoboCop.
Toipilasaikoinani katsoin RoboCop-elokuvat moneen kertaan. Ne lohduttivat. Scifiräminässä on mukana paljon satua, mutta se perustuu lohduttavaan totuuteen: lääketiede saa rammat kävelemään. Meidän ei tarvitse uskoa Raamatun ihmeisiin, koska osaamme tehdä omia, todellisempia.
RoboCop onkin Hubble-teleskoopin aikakauden versio Uuden testamentin teemoista, Verhoeven väittää.
”Elokuva alkaa ristiinnaulitsemisella: päähenkilöltä ammutaan raajat tohjoksi. Siitä seuraa ylösnousemus RoboCopina.”
Vuonna 1987 ilmestynyttä RoboCopia ohjatessaan Verhoeven oli vastikään muuttanut Yhdysvaltoihin. Valtaa piti Ronald Reagan. Hollantilainen oli yksinäinen vieraalla maalla ja ajatteli paljon Jeesusta. Eksegeetikkojen Jeesus-seminaari tempaisi mukaansa, ja oman Jeesus-elokuvan käsikirjoitus paisui pöytälaatikossa.
Kun Verhoevenille tarjottiin RoboCopin käsikirjoitusta, se inhotti häntä.
”Puoliksi mies, puoliksi kone. Kokonaan kyttä”, kuului mainoslause.
”Amerikkalaista paskaa”, Verhoeven muistaa puuskahtaneensa. Vasta psykologivaimo Martinen kehotuksesta ohjaaja tarttui tekstiin uudelleen. Silloin siitä alkoi avautua uusia ulottuvuuksia.
”Käsikirjoitus oli hölmö, mutta tajusin, että sitä voi muokata. Sehän kuvaa amerikkalaista uskonnollisuutta. RoboCop tarkoittaa hyvää, mutta on kärsimätön: jos asiat eivät heti suju, hän tarttuu aseeseen, aivan kuten amerikkalaiset kristityt.”
Verhoevenin, kuten ehkä Jeesuksenkin, tragedia on jatkuva väärintulkituksi tuleminen.
Häkellyttävän moni katsoja näki vuonna 1997 ilmestyneen Starship Troopersin sotilaallisen voiman ylistyksenä. Elokuva perustuu Robert A. Heinleinin kirjaan, joka kieltämättä onkin avoimen fasistinen. Verhoeven teki siitä version, joka piruili alkuperäisteoksen militarismille ja Persianlahden sodan uutisoinnille.
Yllättäen ohjaaja huomasi joutuneensa sotilaiden ja skinien idoliksi.
”Miten sokeita ihmiset voivat olla”, Verhoeven tuskastuu. ”Tein sinne kohtauksia, jotka ovat suoria kopioita Leni Riefenstahlilta, mutta saksalaisten sijasta sotilaat ovat yhdysvaltalaisia. Ei se ole mikään kunnianosoitus! Minä yritin vittuilla!”
Ja RoboCop – no, sitä on kutsuttu muun muassa väkivaltaiseksi oikeistomanifestiksi poliisin laajempien valtaoikeuksien puolesta. Suomessa elokuva ei päässyt levitykseen ennen kuin sen väkivaltakohtaukset oli pätkitty niin lyhyiksi, ettei juonta voinut enää seurata.
Verhoeven huokaa. ”Se on elokuva Reaganin Amerikasta, Jeesuksesta ja yksityistämisestä.”
RoboCopissa miehitettyä Palestiinaa edustaa Detroit, joka on suuryrityksen hallinnassa. Korruptiosta ja kroonisesta rahapulasta kärsivän kaupungin hampaaton johto on yksityistänyt terveydenhuollon, koulut, vankilat ja puolustuksen. Niistä vastaa Omni Consumer Products, jonka kädestä syövät niin poliitikot kuin rikollisetkin.
OCP:n luoma RoboCop on miehityksen tuote, jolla on alkeellinen mutta vahva moraali: kolme yksinkertaista käskyä. Niiden ohjaamana hän kääntyy väkivaltaisesti miehittäjää vastaan.
”Elokuvan lopun taistelujaksossa aution terästehtaan seinät ovat Jerusalemin muurit. Kuvasin yhden kohtauksen niin, että RoboCop näyttää kävelevän vetten päällä”, Verhoeven selittää.
”RoboCop on myös vanhatestamentillinen elokuva. Kun RoboCop muistaa vanhan kotinsa ja perheensä, hän ajattelee kadotettua paratiisia.”
Kun Verhoeven kuulee titaaniosistani, hän ryhtyy kutsumaan minua Robo-tytöksi.
”RoboGirl kohtaa tekijänsä”, lohkaisee toimittaja Rob van Scheers, joka seuraa Verhoevenia kirjakiertueella kaikkialle.
Kirjoitusprojekteissa kaksikko on erottamaton. Van Scheers on kirjoittanut Verhoevenin elämänkerran ja koonnut Jeesus Nasaretilainen -teoksen yhdessä ohjaajan kanssa. Kun Verhoeven poistuu hetkeksi kahvilan vessaan, van Scheers tunnustaa, ettei yhteistyö kulmikkaan kumppanin kanssa ole aina ollut helppoa. Suurin osa Jeesus Nasaretilaisen tekstistä on lähtöisin van Scheersin kynästä, mutta yleisöä kiinnostaa vain Verhoeven.
Helsingin kirjamessuilla nimikirjoitusjono tukkii käytävän tunniksi.
”Paul on matemaatikko taiteilijoiden maailmassa”, van Scheers summaa.
”Hän toimii ikään kuin maailma olisi looginen ja totuus aina saavutettavissa järjellä. Siksi uskovaiset eivät pidä hänen Jeesus-tulkinnastaan, eivätkä kaikki näyttelijät hänen ohjaustyylistään.”
Maailmassa, jossa katkenneet luut korjataan hopeanvärisellä metallilla, järki onkin valttia.
Ajanlaskun alun palestiinalaisessa yhteiskunnassa manaajien harjoittama lääketiede tuotti ympärilleen kokonaisen poliittisen uskomusjärjestelmän, jonka peruskivi oli usko yliluonnolliseen. Siinä yhteiskunnallisia hierarkioita selitettiin korkeampien voimien tahdolla, ja karismaattinen manaaja-Jeesus oli luonnollinen vastarintajohtaja.
Kun tiede korvasi manaajat kirurgeilla, myös keisarit menettivät jumalilta saadun valtansa. Heidän tilalleen hiipi ammattipoliitikkojen, konsulttien ja rahoittajien muodostama koneisto, joka pyrkii järkeen vedoten eliminoimaan yhteiskunnallisesta prosessista tehottomat ja arvaamattomat tekijät.
RoboCopin Detroitissa tuo koneisto yrittää puhdistaa palvelumarkkinat valtion häiritsevästä vaikutuksesta. Kaupan esteet, kansanvalta ja julkiset palvelut joutavat romukoppaan.
Massayksityistämisestä seuraavat mellakat, korruptio ja rikollisuus eivät hidasta yhtiötä. Sen perustelut toiminnalleen ovat olemassa jossain uusklassisen taloustieteen ideatasolla, eivät Detroitin kaduilla.
Se, mitä kutsutaan järjeksi, muistuttaa uskontoa.
Osa 3.
EXT. STADIONIN KATSOMO – PÄIVÄ.
REG, FRANCIS ja kaksi muuta istuvat katsomon takaosassa. BRIAN, joka on myymässä ruokaa katsojille, lähestyy ryhmää.
BRIAN: Anteeksi. Oletteko te Juudean kansanrintama?
REG: Painu vittuun!
BRIAN: Mitä?
REG: Juudean kansanrintama! Me olemme Kansanrintama Juudeasta. Huh huh, Juudean kansanrintama…
FRANCIS: Ne mulkvistit!
Verhoevenin oma Jeesus-elokuva on yhä pöytälaatikossa. Sillä aikaa muun muassa Mel Gibson on ehtinyt saattaa oman näkemyksensä aiheesta valkokankaalle. Verhoeven inhoaa The Passion of Christia, joka muistuttaa häntä kaimastaan Paavalista.
”Gibsonin Jeesus on kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa. Hän ei osoita mitään kiinnostusta etiikkaan tai itse ihmiseen. Se on pelkkää sadismia.”
Onko joku elokuvantekijä sitten kuvannut Jeesusta oikein?
”Monty Python on onnistunut parhaiten. Brianin elämää varten on tehty suunnattoman paljon taustatyötä. Sen kuvaus Jeesuksen ajan palestiinalaisesta yhteiskunnasta on hyvin tarkka.”
Verhoevenin Jeesuksen tarina on tuhansia kertoja kuultu kertomus vastarintaliikkeestä, joka radikalisoituu, kun vaikuttaminen muita keinoja käyttämällä epäonnistuu. Se on tarina Italian punaisista prikaateista, RAF:stä ja Eugen Schaumanista.
Mukaan mahtuvat myös maanalaisen liikkeen sisäiset jännitteet ja epäilyt soluttautujien ja petturien läsnäolosta.
Se kertoo myös toisesta maailmansodasta, jonka aikana Verhoeven eli lapsuuttaan. Silloin hollantilaispoliitikot veljeilivät natsimiehittäjien kanssa, ja Itä-Euroopassa juutalainen eliitti kauppasi köyhiä uskonveljiään natseille. Myös Jeesuksen edustaman juutalaisen vastarintaliikkeen suurimmat viholliset ovat oman kansan eliittiä, roomalaisten kanssa vehkeileviä ylipappeja.
Verhoeven kirjoittaa aiheesta käyttämällä parin viime vuosikymmenen uutissanastoa. Jeesuksen vertaus epärehellisestä taloudenhoitajasta kääntyy tarinaksi energiayhtiö Enronin häväistystä johdosta. Pidättäjiä pakenevaa Jeesusta hän vertaa samaan hengenvetoon sekä Ché Guevaraan että Osama bin Ladeniin, ja kun Herodes Antipas vangituttaa Johannes Kastajan, kyseessä on George W. Bushin kielellä pre-emptive strike.
Miehitys on universaali kokemus, Verhoeven alleviivaa esimerkeillään.
”Miehityksen alla syntyy aina vastarintaa. Jos joukko nuoria, turhautuneita miehiä ajetaan poliittiseen umpikujaan, heidän reaktionsa on ennalta-arvattava. Silloin ja nyt.”
Viimeistä ehtoollista kuvatessaan Verhoeven on poleemisimmillaan. Lähes kaikki, mitä evankeliumeissa illasta kerrotaan, on ohjaajan mukaan epäluotettavaa. Varmaa on vain se, että Jeesus ja hänen seuraajansa muodostavat tässä vaiheessa viranomaisten silmissä terroristiryhmän.
”Ehkä safehouse-kokoontumisen tarkoituksena oli valmistella väkivaltaista iskua”, Verhoeven ehdottaa.
_______________
Kuulostaako Jeesukselta?
Jeesus Nasaretilainen -kirjan juuret juontavat kiistellystä Jeesus-seminaarista, parinsadan eksegetiikan tutkijan ryhmästä, joka kokoontui Yhdysvalloissa 1980- ja 1990-luvulla.
Ryhmä pyrki rekonstruoimaan totuuden siitä, kuka Jeesus todella oli ja mitä hänen elämänsä aikana tapahtui.
Paul Verhoeven kiinnostui seminaarista pian muutettuaan Yhdysvaltoihin. Ei ollut aivan tavallista, että elokuvaohjaaja huolittiin mukaan sisäänpäinlämpiävään asiantuntijaryhmään. Muinaiskreikkaa taitava Verhoeven kuitenkin vakuutti seminaarin johtajan Robert Funkin.
Kunkin kokoontumisen asialistalla oli joukko Uuden testamentin tapahtumia tai Jeesuksen sanomaksi väitettyjä lausahduksia, sellaisia kuten ”Jeesus ruokki väkijoukon viidellä leivällä ja kahdella kalalla” tai ”Jeesus sanoi, että autuaita ovat köyhät”. Joku oli valmistellut alustuksen. Sen jälkeen keskusteltiin, sitten äänestettiin. ”Kuulostaako tämä kohta aidolta Jeesukselta”, Funk kysyi.
Punainen ääni merkitsi ”Jeesus varmasti teki näin”.
Vaaleanpunainen ääni merkitsi ”luultavasti totta”.
Harmaa ääni merkitsi ”ehkä”.
Musta ääni merkitsi ”Jeesus ei varmasti tehnyt näin”.
Seminaarilaiset olivat kranttuja. Suurin osa äänestyksistä kirjattiin mustiksi ja harmaiksi.
Verhoeven alkoi ajautua erilleen ryhmästä, kun se äänesti Jeesuksen pidätysyön tapahtumista. Seminaarilaiset päättivät, että kuvaus pidätyksen yhteydessä tapahtuneesta miekkataistelusta, jossa joku menettää korvansa, ei voinut olla totta – eiväthän Jeesuksen ystävät olisi tarttuneet aseisiin.
”Mikäli ymmärrän Jeesuksesta ja lähdeteksteistä mitään, miekkataistelu ei ole vain mahdollinen vaan jopa todennäköinen. Seminaarilaiset halusivat ajatella Jeesusta viisauden opettajana, sokratesmaisena hahmona. Siihen tarina miekkataistelusta ei sopinut, joten he äänestivät sen mustaksi.”
”Se ei ollut minusta rehellistä.”
Paul Verhoeven ja Rob van Scheers: Jeesus Nasaretilainen. Into Kustannus 2012. 298 s.
Hanna Nikkanen
