Joe Wright: Anna Karenina. Ensi-ilta 11.1.

Pressinäytöksen jälkeen kaksi miestoimittajaa kävelee edelläni pois näytöksestä. Kuulen heidän keskustelevan: ”Olipa surkea elokuva.” ”Nykyelokuva on ihan kamalaa.”

Leo Tolstoin kirjoittama tarina Anna Kareninasta on yksi koskettavimmista, mitä tiedän. Siinä käsitellään avioliittoa, sen rajoja ja porvarillisen elämän sääntöjä sekä sitä, miten julmaa voi olla rakastaa. Teos pohtii tasa-arvoa, ja se osoittaa, ettei naisia 1800-luvun Venäjällä koskeneet samat säännöt kuin miehiä – jos vieläkään missään.

Joe Wrightin versio tarinasta ylläpitää perustarinan, mutta sen muoto on burleski. Teos on elokuvaa teatterissa, esirippu nousee kohtausten välillä ja leikkijuna kuvaa oikeaa junaa, ja kaikkea – lunta, jäätä, tunteita, vaatteita – on pursuilevan liioitellusti.

Vaikka elokuvassa ei lauleta, se on rytmitetty kuin musikaali. Tanssiaiskohtaus, jonka jälkeen Anna Karenina ei enää pääse kreivi Vronskin huomiosta eroon, on toteutettu kiehtovana koreografiana. Mutta ei se riitä. Kokonaisuutena liian leikittelevä kuvamaailma tuhoaa tragedian herkän tunnelman.

Joe Wright: Anna Karenina. Ensi-ilta 11.1. Kaksi tähteä.

Hannele Huhtala