Vuoden graafikko, designbloggaaja ja Voiman sarjakuvapiirtäjänäkin tunnettu Kasper Strömman myy netissä kanisterillista kusta 850 eurolla.
Olen saapunut Kasper Strömmanin työhuoneelle Helsingin Kallion Castréninkadulle. Kello on kymmenen keskiviikkoaamupäivänä, kaksi päivää ennen palkintojenjakoa, ja juomme Strömmanin keittämää kahvia. Tarjoan teollistaiteen liitto Ornamon ja graafisen suunnittelun ammattijärjestö Grafian valitsemalle vuoden graafikolle tuomiani berliininmunkkeja. Hän ei suostu syömään, koska on vatsatautitoipilas. Itse mussutan hyvällä halulla samalla kun kysyn, mitä fiiliksiä hänellä on palkinnostaan juuri nyt.
”Mähän olin aina ajatellut, että Grafia järjestönä on niin kuin Lions Club tai Rotaryt. Että siellä mainostoimistoihmiset illastavat jossain kalliissa paikassa ja jakavat palkintoja toinen toisilleen. Mutta nyt kun ne palkitsi mut niin vaihdoin heti mielipidettä. Ja kyllä mä tän kerroin jo niillekin.”
Mutta sä et ole edes Ornamon etkä Grafian jäsen?
”En olekaan. Ehkä tää mun palkitseminen on niille itselleenkin jonkinlainen puhdistus. Aikaisemmin saman palkinnon on saaneet todella tunnustetut ja arvostetut alan henkilöt, niin kuin 50–60-luvuilla Jaffa-julisteita tehnyt Erik Bruun. Mähän sain tän palkinnon ensisijaisesti mun blogin takia.”
Ettet nyt tässä kusisi minkään hienon perinteen päälle, kun blogisi on, no, sellainen huumoriblogi?
”En. Mähän olen opiskellut graafista suunnittelua ja teen sitä työkseni. Vaikka mun blogia pidetään sarkastisena ja ironisena, niin ei se kuitenkaan mitenkään ilkeä tai paha ole.”
Mikä tää palkinto konkreettisesti on? Onko se rahatukku vai joku kiva diplomi kehyksissä?
”Mä toivon, että se on miljoona dollaria! Ei, en mä oikeasti tiedä, olis varmaan pitänyt googlata, mitä se on. Mutta mulla on pelko, ettei se ole konkreettisesti mitään.”
Kyllä vuoden graafikko kuulostaa sen verran hienolta, että sen voisi kuvitella olevan rahaa.
”Mähän oon joskus voittanut jonkun neljännen palkinnon kuvituskilpailussa, ja silloin sai tonnin rahaa. Olin tosi yllättynyt, miten Suomessa voi saada joltain rahaa palkinnoksi.”
Mut palkittiin kolmisen vuotta sitten vuoden nuorena freelance-journalistina. Se palkinto oli just kehyksissä oleva diplomi ja satasen lahjakortti Stockmannille. Sata euroa!
”Heh heh, no mutta hei, saahan sillä kahden viikon ruoat Stockan Herkusta, eihän se huonosti ole. Ja hei, älä unohda, että näyttäähän se hyvältä CV:ssä.”
Joo, CV:stä on usein apua just esimerkiksi laskuja maksellessa.
”Siis vieläkin, vaikka on jo jotain nimeä sentään tältä alalta, niin ihan isotkin lehdet yrittää saada multa matskua ilmaiseksi vetoamalla siihen, että se on kiva merkintä CV:hen. Ja sitten mä joudun sanomaan, että ei tämä näin toimi, mä oon melkein 40 ja mulla on kaksi lasta.”
Eikä se itse asiassa näytä edes kovin hyvältä, jos tekee ilmaiseksi työtä.
”Ei todellakaan. Ja sitten oli vielä tapaus, missä ne vaati, että pitäisi tehdä ilmaiseksi hirveällä kiireellä hyvää laatua. No vähän ajan päästä mä huomasin, että kyllä se firma jonkun oli löytänyt tekemään sen homman.”
Voiko sulle käydä niin, että tää palkinto…
”Otetaan multa pois! Se ois siistiä!”
Ei ei, vaan että mahdolliset työnantajat ajattelevat sun palkinnon myötä nousevan niin kalliiksi graafikoksi, että ne kysyy suoraan jotain muuta ja sun duunit loppuu?
”Ai mut joo! Toihan mun täytyy ottaa ohjenuoraksi hinnoitteluun. Oikeasti, en mä ole osannut vielä ajatella sitä niin isona juttuna. Mä näkisin, että vuoden graafikko on vähän niin kuin vuoden muurari. Että ketä kiinnostaa vuoden muurari.”
Mutta jos on rikas ihminen, joka rakennuttaa taloa, niin haluaahan se palkata just sen vuoden muurarin, vaikka se olisi kalliimpi kuin tavallinen muurari. Onko graafikkojen työnantajat yleensä sellaisia, joilla on rahaa millä mällätä?
”Jos on, niin eihän ne sitä kerro. Mä en ainakaan ole vielä nähnyt mitään isoja rahoja. Mut kelaa, mä oon vuoden graafikko, vain taivas on rajana tästä eteenpäin.”
Strömmanin Voimaan ideoima ja piirtämä Tiikerikonttori-sarjakuva kommentoi kiristyvän työelämän vaatimuksia. Sarjakuvissa työnantaja käyttäytyy usein täysin mielivaltaisesti ja muuttuu sitä härskimmäksi, mitä enemmän työntekijä antaa nöyrällä asenteellaan siihen mahdollisuuksia.
Vuoden graafikko ei todellakaan haikaile vakipaikkaa jostakin alan konttorista.
Sä olet freelancer. Oletko sä myös yrittäjä?
”Joo, mutta mulla ei ole yrittäjän identiteettiä, vaan enemmän taiteilijan identiteetti. Siinä on iso ero.”
Mä olen aina ajatellut, että ne on freelancereita, jotka ei onnistu saamaan normaalia kuukausipalkkaista työtä.
”Mutta mä haluan olla freelancer. On mua pyydetty joskus töihin kuukausipalkalle, mutta hei, ne työpäivät on niin pitkiä. Pitää olla kahdeksan tuntia jossain samassa paikassa. Ja nyt varsinkin kun on pienet lapset, siis yksivuotias ja neljävuotias, niiden kanssa on niin paljon hakemisia ja tuomisia, että miten siinä nyt mihinkään normaalikonttoriin menee. Ja jos ihminen laittaa kaiken aikansa ja energiansa siihen, että suunnittelee päivät pitkät paketteja, joilla joku firma myy vähän enemmän gotleria, niin onko se ihan mielekästä puuhaa?”
Freelanceriutta toki helpottaa, että sä olit viime vuoden Svenska kulturfondenin apurahalla. Ootsä oikeasti suomenruotsalainen, vai onko toi joku taiteilijanimi? Onks sun oikea nimi edes Kasper Strömman?
”Eiks se kuulosta ihan oikealta nimeltä? Haluatko sä nähdä mun ajokortin?”
Mutta hei, onko mitään coolimpaa kuin suomenruotsalainen graafikko?
”Marokkolainen graafikko?”
No siis mikä tahansa muu kuin suomalainen graafikko.
”Mut suomenruotsalainenhan on suomalainen! En mä näe sitä erilaisuutena. Paitsi että on ehkä paremmat mahdollisuudet saada just se kulturfondenin apuraha.
Etkö oikeasti näe muuta erilaisuutta?
”No nyt kun oli julkisuudessa tämä Umayya Abu-Hanna, niin olen miettinyt suomenruotsalaisuutta suhteessa siihen. Kyllä mä muistan, kun lapsena Turussa mentiin kavereiden kanssa bussilla, niin aina oli joku vihainen äijä, joka huusi, että puhukaa suomea perkele. Ja sentään ruotsin kieleen luulisi olevan täällä totuttu, sitähän on puhuttu ja kuultu Turussa ja Suomessa suunnilleen viimeiset tuhat vuotta. Ja kun joku kaveri sai perjantai-iltana kaupungilla turpaan siksi, että puhui ruotsia, niin ei se silloin kovin coolilta tuntunut.”
Strömmanin tuotanto ei rajoitu pelkästään humoristiseen design-blogiin ja Tiikerikonttori-sarjakuvaan. Teossa on tauluja, lastenkirjoja ja tilaustöitä yrityksille. Kaikessa pukkaa esiin huumori, ja miestä naurattaa myös World Design Capital Helsinki.
Mikä tää sun yks sivusto on, missä myydään kaikkea hullua, kuten muovipurkillista kusta 850 eurolla?
”Siitä piti tulla mun portfolio. Mä olisin laittanut sinne, että katsokaa, mä olen suunnitellut kaikkia tämmöisiä logoja. Mutta mitä hittoa, jokainen graafikko on suunnitellut logoja. Ajattelin, että jos teen tuollaisen feikkikaupan, niin se voisi olla edes vähän mielenkiintoisempi. Siis eihän mulla oikeasti ole edes mitään niistä esineistä, mitä siellä muka myydään.”
Onko ihmiset tajunneet, mistä siinä on kyse? Tuleeko sulle tilauksia?
”Mä myin siellä sellaista pientä lakritsirasiaa. Joku amerikkalainen nainen otti yhteyttä, että haluaisi ostaa sen. Mutta mä menin niin puihin, että en vastannut sille mitään.”
Siis onko tämä sun erilainen portfolio kannanotto johonkin?
”No sen ykköstehtävä on olla mun portfolio. Jos se on jonkinlainen kannanotto, niin aika heikko ja huono. Kyllä se on taidetta ja hauska asia. Kaikessa mitä mä teen on jonkinlainen komediallinen elementti, joten musta se portfolio tukee sitä ulottuvuutta ihan hyvin.”
Niin, komediallisuus ja huumori tulee kyllä vahvasti esiin sun töissä. Mitä mieltä sä olet ironiasta? Ainakin vielä vuonna 2012 kaikki piti tehdä ja kaikkeen piti suhtautua ironisesti. Että oli vähän noloa ihan vakavissaan olla vaikka joku maailmanparantaja.
”Mun mielestä puolen vuoden välein jossain lehdessä joku julistaa, että ironia on kuollut. Että toimittaja on vihaisesti sitä mieltä, että ironian on loputtava. Mutta mä muistelen lukeneeni 1990-luvulta alkaen näitä juttuja. Mutta ironia ei ole lähtenyt mihinkään, eikä sen tarvitse lähteä mihinkään. Ironia ei mielestäni tapa keskustelua, vaan tuo siihen uuden ulottuvuuden.”
Mutta…
”Joo, mä myönnän, että on tilanteita kun ihmiset eivät oikein uskalla seistä omien näkemystensä takana ja piiloutuvat ironian taakse. Mutta se on väärä tapa käyttää ironiaa. Mä muistan kun ironia tuli Suomeen kun olin ala-asteella. Ihmiset rupes puhuu sillä tavalla, että toiselle voitiin sanoa, että sulla on tosi hienot housut, ja kukaan ei enää tiennyt tarkoitetaanko sitä oikeasti vai ei.”
Tää sun kirja The Kasper Strömman Illustrated Design Encyclopaedia, sehän on aikamoista huumoritykitystä designista. Mutta onko se huumoria vai suoranaista brändivastaisuutta?
”Oli se design-vuosi, ja design oli kaikilla puheena. Sen arvasi, että virallinen design on aaltojakkaraa ja pallotuolia. Ajattelin, että mun täytyy ehdottomasti tehdä sellainen kadunmiehen versio designista. Mutta enemmän se on huumoria, joka käsittelee designia kuin designia, joka käsittelee huumoria.”
Joo designvuosi ja World Design Capital tosiaan. Oliko se sun mielestä enemmän uhka vai mahdollisuus?
”Jotain siinä viestinnässä meni pieleen. Kun sitä WDC:tä kohtaan on syntynyt närää…”
Siis kenellä on närää sitä kohtaan?
”No musta tuntuu, että mä kuulin tuolla kaduilla sellaista viestiä, että mikä tää WDC on ja miten se nyt muka näkyy täällä. Siinähän oli aika pieni organisaatio, joka lähinnä lennätti ulkomaisia toimittajia Suomeen ja näytti niille paikkoja. Ja tulihan sillä palstatilaa ulkomailla, mutta ei se asia täällä Suomessa sitten helsinkiläisille näkynyt.”
Mutta vuonna 2011 WDC:tä alettiin lanseerata aikamoisella tohinalla.
”Joo! Siinä oli ihan sellaista tuntua, että nyt me saadaan tänne tyyliin joku design-huvipuisto ja olutfestari, missä juodaan kaljaa mariskooleista. Ja sitten ei ollutkaan mitään valtavaa yleismessua, niin moni oli sen massiivisen alkurummutuksen jälkeen vähän ihmeissään.”
Mutta tulihan Kamppiin pari Stefan Lindforsin suunnittelemaa ratikkapysäkkiä.
”Niin ja oli design-roskiksia myös. Mutta mä en siis vastusta niitä roskiksia, enkä pysäkkejä enkä Stefan Lindforsia. Jotkut ehkä vastustaa Lindforsia, kun on jotenkin trendikästä vastustaa sitä.”
Miksi muuten, jos on vaikka kaksi erilaista veistä, niin toinen on design-veitsi ja toinen pelkkä veitsi? Onhan sen toisenkin joku suunnitellut. Eikö ne kummatkin veitset siis ole designia?
”Joo totta kai. Mutta sillä tavalla voi nostaa hintaa, että kirjoittaa isolla design. Sehän on nykyään markkinointitermi. Että se sana on menettänyt merkityksensä tai alkuperänsä. Designmuseokin oli ennen joku taideteollisuusmuseo.”
Niin mutta sano nyt mikä se on se ero, että miksi toista esinettä sanotaan design-esineeksi ja toista pelkäksi
esineeksi?
”Jotenkin sellainen yksinkertainen mielletään nyt designiksi. Ja jotain on sanottava laadukkaasta materiaalista. Mutta samalla tavalla jotain retro-sanaa käytetään nykyään ihan miten sattuu. Kaikki vanha on yhtäkkiä retroa.”
Joo, senhän näkee esimerkiksi just kirpputoreilla. Ihmiset löytää vinteiltään mitä tahansa vanhaa kamaa ja kirjoittaa omin tikkukirjaimin, että retrolamppu sata euroa.
”Todellakin. Ja käypä katsomassa netin huutokauppasivuja, siellä on keksitty sellainenkin termi kuin aito retro. Mä olen vastustanut tän termin väärinkäyttöä kauan, mutta ehkä pitäisi vain hyväksyä, että nyt puhutaan tällä tavalla. Ehkä se on vähän niin kuin maahanmuuttokriittisyys, että on termejä, joilla voidaan tarkoittaa milloin mitäkin.”
Kasper Strömmanin design-blogi osoitteessa kasperstromman.tumblr.com ja Kasper Strömmanin portfolio 850 euron kusipurkkeineen osoitteessa www.kasperstromman.comwww.kasperstromman.com
Kirjoittaja on ikuinen Vuoden nuori journalisti.
_______________
Design-piriste
Mikä yhdistää Gifua, ATK-ajokorttia, Futuroa ja lörtsyä? No ne ovat tietenkin Suomi-designin aatelia. Vuoden graafikoksi tammikuussa 2013 valittu Kasper Strömman on kerännyt tietosanakirjan suomalaisen designin aakkosista. Ja ohjeita siitä, miten tehdä klassikoita omaan kotiin, jos palkkapäivisin näyttää siltä, ettei Artekiin ole menemistä.
Pohjana teokselle on Strömmanin internetissä pitämä design-blogi.
Kirja on liikuttava. Se yhdistää kaiken sen, minkä jo tiedämme klassikoksi ja sen mitä jollain tavalla pidetään ehkä vähän höpsönä suomalaisuutena – tai tosi rumana. Kuten Helsingin Itä-Pasilan Opastinsillan, Pendolinon, Superlon-patjan ja vatkulin.
Kirja on hauska. Se on englanniksi, mutta joitain suomen kielen perusteita ja Suomen kaupunkeja hallitsemalla lukija ymmärtää vitsit paremmin. Kuten että Oulun kaupungin kannattaisi vaihtaa sloganikseen ”Hyvää Oulua”.
Hannele Huhtala
Kasper Strömman: The Kasper Stromman Illustrated Design Encyclopedia – Your Key to Finnish Design. Huuda Huuda 2012, 128 s. Viisi tähteä.
Jukka Vuorio