Voima päätti selvittää, mitä teatterikentällä tapahtuu. Onko hyvä teatteri makuasia? Mihin kannattaa rahat laittaa, kun taloudessa on tiukkaa?

On tammikuinen viikonloppu, ja ulkona sataa räntää. Istun ravintola Manalan pöydässä kahden ohjaajan, yhden muusikon, kirjailijan ja parin toimittajan kanssa. Keskustelu kääntyy yllätyksettömästi kulttuuripolitiikkaan, ja seurueemme desibelitaso kaksinkertaistuu.

Laitosteatterit ja instituutiot saavat kylmää kyytiä, kun seurue päättää linjata suomalaisen teatterin tilaa: teatteri viihteellistyy, rahat menevät aivan väärille tahoille, kotimaisia kantaesityksiä ei tueta ja vain vapaat ryhmät tekevät todella merkityksellisiä ja kiinnostavia juttuja.

”Kaupunginteatterissa on työn alla ja ohjelmistossa 33 kotimaista kantaesitystä”, toteaa tähän asti valkoviiniään rauhassa siemaillut ohjaaja. Kritiikki vaimenee. Ilta vaihtuu aamuun, mutta keskustelu jää pyörimään mieleeni.

Haluan saada teatterista otteen, joten päätän haastatella muutamaa ohjaajaa, toimittajaa ja rahoittajaa. Ja tietysti kulttuuriministeriä. Tausta-aineistona päädyn käymään läpi myös eduskuntapuolueiden kulttuuripoliittiset ohjelmat niiltä osin kuin ohjelmia on saatavissa.

Haastateltaviksi valikoituu kaksi siirtymävaiheessa olevaa teatterijohtajaa. Lilla Teaternin väistyvä johtaja Pekka Strang on siirtymässä freelanceriksi ja jättämässä taakseen varsin vakaan pestin ja tulot kaupunginteatterin ruotsinkielisen teatterin johtajana.

Toinen teatterijohtaja on Vihtori Rämä, joka siirtyi vapaalta kentältä Joensuun kaupunginteatterin johtoon vuoden alusta. Molemmat ovat valmiita lausumaan suunsa puhtaaksi teatteriasioista.

Kommentaattoreina toimivat teatterialan palkitsema pitkänlinjan teatterikriitikko ja vapaatoimittaja, muun muassa Helsingin Sanomiin ja Skentiin kirjoittava Maria Säkö ja Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) tuore johtaja Minna Sirnö.

Täten julistan pienen teatterikeskustelun alkaneeksi!

VOS vs. vapaat

VOS-teattereilla tarkoitetaan niitä teatteri- ja tanssiryhmiä, jotka kuuluvat teatteri- ja orkesterilain piiriin. Nämä ryhmät saavat vuosittain henkilötyövuosien perusteella valtionosuuksia (VOS) eli rahallista tukea.

Tänä vuonna tukea jaettiin yhteensä yli 55 miljoonaa euroa. Summalla pyöritetään 46:ta teatteria ja 11:ta tanssiteatteria, joista monet ovat kaupunginteattereita ja saavat myös kunnilta avustuksia.

Valtionosuusjärjestelmän ulkopuolella on lukuisia ammattiteattereita ja vapaita teatteriryhmiä, jotka hakevat toiminnan pyörittämiseksi rahaa muun muassa eri säätiöiltä ja rahastoilta.

Taike jakaa vuosittain 30 miljoonaa euroa apurahoina ja avustuksina noin 3 500 taiteilijalle. Rahat tulevat muun muassa veikkausvoittorahoista.

Tukien jakajia löytyy paljon. Millä perusteilla rahaa pitäisi kentälle antaa? Pubikeskusteluissa henkinen raja kulkee usein juuri valtionosuuksia saavien ja vapaiden ryhmien välillä.

Dadaistit eivät tarvitse rahaa

Vihtori Rämä on huolissaaan siitä, että valtionosuuksia saavien teatterien rahanjaon perusteita ei ole saatu uudistettua riittäväsi.

”Nyt tuetaan olemassa olevaa järjestelmää. Suomessa työllisyys on niin pyhä lehmä, että sen perusteella voidaan heittää eettiset, moraaliset ja taiteelliset kysymykset vittuun, jos sillä vain on työllistävä vaikutus”, Rämä toteaa.

Rämä haluaisi lisätä tukiin enemmän harkinnanvaraisuutta.

”Jakoperusteiden pitäisi olla paljon enemmän harkinnanvaraisia. Perusteiden pitäisi voida olla täysin erilaiset Utsjoella ja Joensuussa.”

”Nyt teatterin tekemisen ennakkoehdot pysyvät samanlaisina kaikkialla. Mistä silloin voi kaivaa paikallisuutta esityksiin? Teatteri ei ole mikään ylikansallinen tuote, jonka samanlaisuutta pitäisi valvoa!”

Pekka Strang on osittain samoilla linjoilla. Hänen mielestään teatterin tukemista ei voi tehdä työllistämisen lähtökohdista.

”Suomessa tukiin suhtaudutaan sillä asenteella, että ’ne on mun rahoja’. Kun työskentelee verorahoilla, niin on tärkeä muistaa, että kaikki tuki on olemassa sitä varten, etteivät pääsyliput olisi niin kalliita. Se ei ole työllistämistukea”, Strang sanoo.

Hän kyseenalaistaa teatterin tekemisen vailla taloudellista vastuuta.

”Jos jonkun ryhmän pääsylipputulot ovat vain viisi prosenttia pyörittämiseen käytettävästä rahasummasta, ei ole väliä tuleeko kukaan katsomaan. Syntyy illuusio siitä, että teatteri ei ole olemassa yleisöään varten.”

Aneemiset vinkujat

Tilastojen valossa näyttää siltä, että VOS-teatterit ovat toimineet Strangin ajatuksen mukaisesti. Tuoreen Teatteri&Tanssi-lehden selvityksestä käy ilmi, että lippujen hinnat ovat nousseet vuodesta 1991 keskimäärin 11 euroa.

Vihtori Rämä näkee, että laitosteattereilla on kaikki mahdollisuudet tehdä monipuolisempaa teatteria, jos tahtoa vain löytyy.

”On laitosteattereilta aneemista vinkumista valittaa rahan vähyyttä, kun katsoo, mitä paskaa ne sillä tekee. Ei se välttämättä mene niin, että hyvät resurssit takaa hyvän taiteen. Ei se korreloi mitenkään”, Rämä kritisoi.

Strang vastaa: ”Välillä vapaa kenttä tekee hirveän hienoja esityksiä ja välillä hirveetä skeidaa. Sama pätee isoihin taloihin. Jos mä istun salissa enkä tykkää, mutta muut 600 katsojaa mun ympärillä tykkää, niin onko ne väärässä?”

Taiken johtaja Minna Sirnö ei halua lähteä jakamaan teatterikenttää VOS-teattereihin ja vapaaseen kenttään. Sirnön mukaan laitokset ja vapaat ryhmät ovat samassa veneessä.

”On ihan turhaa tehdä jakoa VOS-teattereihin ja vapaaseen kenttään, kun ne tekevät jo nyt paljon yhteistyötä. Sen sijaan on tärkeää huolehtia siitä, että kaikillla taiteilijoilla on vapaus päättää esitysten sisällöistä”, Sirnö sanoo.

Keskitysleiri pumpulista

Säästöistä puhuttaessa keskustelun sävy muuttuu yhä tiukemmaksi.

”Suomessa teatterit toimivat niin, että tehdään kaikkea. Hiteillä subventoidaan kokeellisia juttuja. Mitään uutta ei synny, jos teatteria ei tueta. Joskus marginaalista nousee tuoreita juttuja, joten kokeiluja tarvitaan”, Strang toteaa.

Vihtori Rämä tyrmää Strangin näkemyksen.

”Pointtihan on se, että ei sillä rahoiteta mitään! Lähtökohtaisesti ajattelen, että Helsingin kaupunginteatterin tyyppistä ohjelmistoa ja maailmankuvaa ylläpitävä lafka pitäisi lopettaa saman tien. Taiteen tehtävä ei voi olla yhteiskunnan pumpulilaitos. Jos joku tekee bisnestä sillä, että teatteriin tullaan unohtamaan oma arki, hän täyttää saman tehtävän kuin Auschwitzin viulunsoittaja tai Titanicin orkesteri”, Rämä intoutuu.

Strangin mukaan on yliampuvaa väittää, että teattereissa olisi varmoja kassamagneetteja, joilla raha saadaan virtaamaan sisään.

”Vaikka musikaalit ovat suosittuja, on väärinkäsitys, että ne olisivat rahantekovälineitä. Niissä on paljon ihmisiä kiinni ja korkeat kustannukset”, Strang vastaa.

Ikuinen vääntö

Vihelletään peli poikki ja palataan lukujen äärelle. Teatteri&Tanssi -lehti teki tuoreessa numerossaan selvityksen, jonka mukaan valtionosuuksia saavat teatterit eivät ole viimeisten vuosien aikana tehneet kummoisia linjanmuutoksia. Musiikki- ja puhenäytelmien suhde on pysynyt ohjelmistoissa hyvin vakaana.

Teatterikriitikko Maria Säkö huomauttaa, että kaupallisista teattereista puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä lähes kaikki ammattiteatterit saavat Suomessa tukea.

”Viihde vastaan taide -keskustelu on aina ollut olemassa Suomessa. Teatteria tuetaan, koska se on yhteinen demokraattinen tila, jossa taide ja kansalaisuus kokemuksina yhdistyvät. Teatterit ylipäänsä eivät tulisi ikinä toimeen ilman julkisesti rahoitettua teatterialan koulutusta ja vapaata kenttää”, Säkö sanoo.

Säkön mukaan uudet ideat syntyvät valtavirran ja marginaalin vuorovaikutuksesta.

”Esimerkiksi Milja Sarkolan töissä nykyteatteri ja porvarillinen draama kohtaavat hienosti.”

Tytöt & pojat, halataan

Teatterijohtajat ampuvat vuorotellen alas näkemyksiä teatterista. Tilastoista ei ole juurikaan apua, kun määritellään hyvää taidetta. Jollain perusteella rahaa pitää kuitenkin jakaa.

Vaikka sisältöjen paremmuusjärjestyksestä on vaikea löytää mitään synteesiä, niin yhteistyöstä puhuttaessa löytyy yhteinen sävel. Esiin nousevat niin yhteistuotannot kuin tilankäytön parantaminen.

Rämä on kehitellyt ajatusta erikseen rahoitettavasta teatterin huippuyksiköstä. Huippuyksikkönä voisi toimia laitosteatteri, joka ottaisi jonkin kiinnostavan vapaan kentän ryhmän osaksi omaa toimintaansa. Esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterilla on hoteissaaan tanssiryhmä.

”Synergiaa pitää saada lisää. Me tutkimme mahdollisuuksia yhteistyöhön Joensuun yliopiston kanssa. Toivon että vapaat ryhmät myös etsiytyisivät yhteistuotantoihin”, Rämä sanoo.

Strang ei tyrmää yhteistyötä, sillä teatterien on mahdoton säästää toimintaa supistamalla

”Yhteistyöhön pitää suhtautua avoimen kriittisesti. Jos siitä on hyötyä molemmille osapuolille, niin miksi ei.”

Myös Taiken johtaja Sirnö kannustaa yhteistyöhön.

”Jos me haluamme pitää koko maa asuttuna ja tarjota kulttuuripalveluja kaikkialla, pitää miettiä, miten tiloja käytetään. Siinä teatterikentän tulee olla aktiiviinen”, Sirnö sanoo.

Lue Markus Leikolan kattava raportti teattereiden rahoituksesta Teatteri&Tanssi-lehdestä 4/2013.

_______________

Kurjuuden jakamista

Rahojen jakaminen ja budjetista vääntäminen kuuluu etenkin ministerien tehtäviin. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki on joutunut ministerikautensa aikana vaikeiden valintojen eteen.

Rahoituksesta käydään kiivasta kamppailua. Se ratkaisee sen, millaiselle teatteritaiteelle annetaan taloudellisia elinmahdollisuuksia. Vaikka Arhinmäki onnistui lieventämään valtiovarainministeriön kulttuurisektorille ehdottamia leikkauksia, jouduttiin vyötä kiristämään monessa paikassa. Lasten ja nuorten kulttuurista ei kuitenkaan tingitty. Se oli selkeä poliittinen linjaus.

Arhinmäen mukaan painopisteet näkyvät selkeimmin silloin, kun tehdään säästöjä. ”Lasten ja nuorten kulttuuriin ja vapaan kentän ammattilaisryhmille ei kohdisteta säästöjä. Pyrimme siihen, että lasten ja nuorten mahdollisuus päästä osaksi kulttuuria ei ole vain vanhempien kiinnostuksesta kiinni. Halusimme myös turvata taiteilijoiden toimeentuloon”, Arhinmäki sanoo.

Hänen mukaansa ministeriö pyrkii vaikeassa taloustilanteessa jakamaan kurjuutta mahdollisimman oikeudenmukaisesti.

Teatterikriitikko Maria Säkö on samoilla linjoilla lasten ja nuorten kulttuurin tukemisessa.

”Lastenteatterin taso heijastelee koko kulttuurin tasoa. Sitä ei voi laskea lipputuloilla. Kysymys on siitä, haluammeko me antaa lapsille kokemuksen, että he saavat käsitellä teatterissa oman elämänsä tärkeitä asioita”, Säkö sanoo.

_______________

Puolueellista taidetta

Eduskuntavaalien alla maaliskuussa 2011 kulttuurikenttä hämmentyi. Perussuomalaiset julistivat vaaliohjelmassaan, että postmodernin nykytaiteen tukeminen on lopetettava. Perussuomalaisten ohjelman mukaan kulttuurin tehtävä on ”vahvistaa suomalaista identiteettiä”.

Ajatus sisältöihin puuttumisesta tyrmättiin nopeasti. Esimerkiksi MTV3:n uutisanalyysissa todettiin, että ”vain totalitaristisissa yhteiskunnissa poliitikot ovat ottaneet oikeudekseen määritellä, millaista taide saa olla”.

”Toki me sallitaan tämmöisen [postmodernin] taiteen esillepano, mutta me nähdään niin, että rehellisyyden nimissä on otettava kantaa, millaisesta taiteesta me pidetään enemmän ja millaisesta vähemmän”, perussuomalaisten varapuheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkala totesi Helsingin Sanomien haastattelussa 4. maaliskuuta 2011.

Samassa haastattelussa Saarakkala ehdotti, että poliitikkojen pitäisi päästä ratkaisemaan, kenelle Taiteen keskustoimikunta jakaa tukia. Tällä hetkellä rahanjako perustuu Taiteen keskustoimikunnan asiantuntijoiden tekemään vertaisarviointiin. Käytännössä taidekentän toimijat hoitavat rahojen jakamisen keskenään.

Kaikilta puolueilta ei erillistä kulttuuripoliittista ohjelmaa edes löydy. Esimerkiksi keskustan puoluetoimistosta vastattiin, että erillisohjelmien kulta-aika oli 1970-luvulla. Keskustan vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmassa on hyvin päinvastainen näkemys kulttuurin tukemisesta kuin perussuomalaisilla. Keskusta haluaa tukea ”kulttuurisia kokeiluja” sekä ”kansalaislähtöistä kulttuuritoimintaa”.

Kristillisdemokraattien vuonna 2009 laatimassa kulttuuripoliittisessa ohjelmassa taas todetaan: ”Taidetoimikuntiin tulee saada myös kristillisdemokratian arvopohjasta nousevia näkökulmia ja kristinuskon sanomaa suoraan ilmaisemaan pyrkivä taide eri muodoissaan tulee nähdä tasavertaisena avustustoiminnan kohteena.”

Puolueiden kulttuuripoliittisia kannanottoja yhdistää se, että niistä paistaa läpi puolueiden pyrkimys ajaa omaa ideologiaansa kulttuurin avulla. Keskusta vetää aluepolitiikan mukaan ja mainitsee sanaparin ”koko maassa” useaan otteeseen. Rkp:n linjauksissa puhutaan puolestaan kaksikielisyyden tärkeydestä lukuisia kertoja.

Vasemmistoliitto nostaa ohjelmassaan esiin useaan otteeseen markkinatalouden kritiikin ja sen, ettei kulttuurin rahoitus ta voi jättää markkinoiden hoidettavaksi. Vihreät taas puhuvat paljon taiteilijoiden toimeentulon turvaamisesta ja kulttuuriviennistä.

Yhteistä kaikille ohjelmille on kulttuuri- ja taidekasvatuksen korostaminen. Tämän perusteella vaikuttaa siltä, että lasten ja nuorten kulttuuriin kajotaan vastaisuudessakin vasta viimeisenä.

Korjattu 7.8.2013. Maria Säkön titteli oli alkuperäisessä jutussa virheellisesti kulttuurikriitikko. Säkö on teatterikriitikko. Milja Sarkolan nimi oli alkuperaisessä jutussa kirjoitettu väärin.

Jari Hanska