Valkoiseen viittaan kietoutunut nainen laskeutuu hiljaisuuden vallitessa ja kynttelikkö kädessään kierreportaita alas esitystilaan. Hidastettu, mykkä liike jatkuu naisen laskiessa kukkia vuoteelle ja siirtyessä valkoisella liinalla ja kynttilöillä koristellun pöydän luo. Hän kumartuu sen eteen kuin alttarin äärelle.

Seuraavaksi nainen riisuu verkkaisesti osan asustaan ja istuutuu marmorisen suihkukaivon äärelle. Naisen kastaessa jalkansa suihkukaivoon nauhalta alkaa kuulua kaunista kantaattilaulua.

Näin alkoi Sanna Kekäläisen tanssiteos Santa Maria della Grazia vuonna 1990 Helsingin Kaapelitehtaalla. Esitys oli minulle ensi kosketus taiteenlajiin, jota silloin kutsuttiin uudeksi tanssiksi.

Ajatus tanssista säestämättömän liikkeen kirkastamana läsnäolona oli uusi ja innostava. Vaikka esityksen liikkeet olivat vähäeleisiä, sen symboliikka ei ollut hienovaraista vaan yhtä huutomerkkiä. Oman jännitteen runolliseen esitykseen antoivat vanhan tehdasrakennuksen brutaalit pinnat.

Tuumin, että tämä on varmaan tanssitaiteen punkkia.

Ennen tuota esitystä Sanna Kekäläinen oli tehnyt jo toistakymmentä tanssiteosta. Sen jälkeen niitä on syntynyt yli 50.

Nyt Kekäläinen istuu teekuppeineen Svenska Teaternin kahvilassa ja vastaa kysymykseeni alkuperäisestä alan valinnasta. ”Ensimmäisiä muistojani on, kun kesällä muutaman vuoden ikäisenä pääsin puutarhassa olevalle kivelle mummon auttamana. Tanssin sen päällä, ja mummo katseli ja taputti.  Sen jälkeen minulla ei ole ollut vaihtoehtoja”, hän nauraa.

Samaan hengenvetoon Kekäläinen huomauttaa, että ammatinvalinnan varmuus on eri asia kuin se huojuva alusta, millä varsinainen luova työ tapahtuu. ”Minua on aina kiinnostanut katse, jolla yleisö katsoo esiintyjää ja esiintyjä yleisöä. Se liittyy ruumiin problematisointiin, erityisesti naisen kehoon. Kun olen halunnut vielä liittää omaan ilmaisuuni vahvan auteur-näkökulman sekä tanssijan ja koreografin roolit limittäin, itsekritiikki on massiivista. Mutta minusta taiteessa ei voi tehdä mitään, jos ei työstä asioita syvällä omassa identiteetissään.”

Oman työnsä Kekäläinen kertoo kehittyneen visuaalisuuden korostamisen suunnasta paljon enemmän kirjalliseen ja emotionaaliseen suuntaan.

”Tanssi kuuluu minusta vahvasti laajempaan nykytaiteen kenttään. Ei riitä, että liikutaan näteissä valoissa. Nykytaiteen kuuluu kysyä, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu, eikä vain tarjota kaunista unohdusta. Mutta en kyllä halua tarjota tilalle rumaa muistamistakan”, Kekäläinen hymähtää ja jatkaa heti:

”Minusta näyttämölle ei voi lähteä julistamaan. Siksi yritän tehdä runollisia kuvia, nimenomaan erilaisia kuvia kuin mitä ympäröivä maailma tuottaa.”

Aina Kekäläisen runollisia kuvia ei ole otettu vastaan ilman torjuntaa. Esimerkiksi hänen vuoden 1991 teoksessaan Studien über Hysterie esittämä alastomuuden laji ei mennyt taidepiireissä läpi kakistelematta.

”Siinä teoksessa halusin esittää väitteen, että nainen voi olla ruma näyttämöllä. Toisaalta halusin tutkia sitä, miten eri tavalla miesten ja naisten alastomuuteen suhtaudutaan. Lavalla naisen vagina on yllättävän eri asia kuin miehen penis.”

Yhtenä oman taiteenlajinsa pioneerina Kekäläinen oli vuonna 1986 perustamassa Zodiak – Uuden tanssin keskusta ja vuonna 1996 omaa Ruumiillisen Taiteen Teatteriaan, joka vuodesta 2001 on toiminut nimellä Kekäläinen & Company.

”Rakastin alusta asti tehdä teoksia erilaisiin tiloihin, mutta siinä byrokratia tuli kuitenkin usein vastaan, ja laitteiden vieminen hankaliin paikkoihin muodostui helposti liian kalliiksi. Zodiakia perustettaessa ei ollut oikeastaan muita varsinaisia tanssiteattereita kuin Raatikko ja Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmä. Zodiak tarjosi tekemiselle yhteisömuotoisen ympäristön”, Kekäläinen muistelee.

Sekä Zodiak että K & C sijaitsevat Helsingin Kaapelitehtaalla, jonne suunnitellaan myös uutta Tanssin taloa.

Kekäläisen mielestä Tanssin talo tulee 20 vuotta myöhässä, mutta uskoo silti, että helpottaisi ainakin ikuista pulmaa sopivista esiintymistiloista. Samalla se voisi lisätä tekijöiden yhteisöllisyyttä ja auttaa uutta yleisöä löytämään nykytanssin pariin.

”Suomen taidepolitiikassa rakkaus uusiin seiniin on ollut älykääpiömäinen asia. Kaapelitehdas on ollut alusta asti se tanssin talo, ja se on tarkoitukseen paljon parempi kuin jonnekin muualle hirveällä rahalla tehtävä uusi talo.”

Nykytanssin konkarin mielestä hankkeen suurin uhka on siinä, että talon skaala vedetään liian laajaksi ja unohdetaan, että sen pitäisi olla nimenomaan taidetanssin tila.

”Jos taloon tungetaan kaikkea kansantanssista showtanssiin, nykytanssi voi menettää oleellisen itsestään. Marginaalista tulevat kaikki uudet sisällöt ja merkitykset. Keskimääräisyys voi kolonialisoida marginaalin.”

Kekäläinen kantaa huolta myös siitä, että talon pyörittämiseen saadaan riittävästi työntekijöitä.

Kekäläisen mukaan nykytanssin kentän raju laajentuminen ei juuri taloudellisista syistä ole ollut aivan ongelmatonta.

”Suomessa koulutetaan tanssijoita tarjolla oleviin töihin nähden aivan liikaa. Kun avustukset junnaavat jälkijunassa, yleisökään ei lisäänny siinä mittakaavassa kuin mikä olisi toisissa oloissa ollut mahdollista”, hän huokaa. Samalla Kekäläinen kertoo, kuinka rahoitusrakenteiden tuoreet muutokset ovat vaikuttaneet myös hänen oman ryhmänsä resurssien kapenemiseen.

”Kyllä tämä aika dogmaksi on mennyt, kun ei ole varaa palkata erillistä valosuunnittelijaa ja äänet ja valot on ajettava itse.”

Samaan aikaan opetusministeriö ja kaupunki ovat innostuneet ajatuksesta, että pienten esiintyvien ryhmien pitäisi ryhtyä yleishyödyllisyyden nimissä lisäämään toimintaansa julkisiin tiloihin, esimerkiksi puistoihin ja laitoksiin.

”Tätähän on aina tehty, mutta sen lisäämistä ei voi vaatia ilman vastaavia  korjauksia rahoitukseen.”

Lauantaina 18. huhtikuuta ensi-iltaan tuleva Diva Vulva vaikuttaa teemoiltaan entistäkin poliittisemmalta. Esittelytekstin mukaan valta on heteronormatiivisesti sukupuolittunutta ja Suomi elää kapitalistista spektaakkelia, jossa demokratiaa ei toteudu ainakaan naisille, maahanmuuttajille, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille, syrjäytyneille ja vammaisille.

”Verrattuna vaikkapa 80-lukuun maailma on muuttunut hirvittävän raa’aksi, väkivaltaa tuottavaksi, syrjiväksi, xenofobiseksi. Samaan aikaan globaali kapitalismi tuottaa vääristynyttä kuvaa, jota se myy yleisölle, joka ei aina oikein tiedosta missä mennään. Sukupuolen moninaisuus on kiinnostavaa ja kyseenalaistaa niitä annettuja kuvia. Ajattelen, että jokainen ajatteleva ihminen on feministi”, Kekäläinen linjaa.

Mikä sitten on taiteilijan tehtävä yhteiskunnassa?

”Taiteen tehtävä on luoda dialogia ja sisältöä maailmaan, joka tuottaa vain ohuita kuvia, jotka minun näkökulmastani tuhoavat ihmisen. Meitä nykytanssijoita pidetään helposti elitisteinä, koska taidelaji saatetaan kokea muotokieleltään vaikeana. Minä taas ajattelen, että taide, joka menettää kyvyn tuottaa merkityksellisiä sisältöjä, on todellista elitismiä ja korruptiota, ja samalla verorahojen haaskaamista, ihmisten huijaamista ja valhetta.”

Kekäläinen & Company: Diva Vulva

Ruumiillisen taiteen teatteri, Kaapelitehdas

Ensi-ilta 18.4.