Kolme ihmistä kasvaa kukin omassa komerossaan, tuntematta ketään. Sitten heidät tuodaan meidän aikaamme. Kuinka ihminen sopeutuu kasvamaan nuoreksi aikuiseksi 2010-luvulla? Miltä aikamme näyttää, kun se esitetään puhtaana itsetietoisuudesta tai itseironiasta, yksilön täytenä viattomana pyrkimyksenä totella kaikkia aikamme koodistoja? Nämä ovat helsinkiläisen Q-teatterin uutuusesityksen Kaspar Hauserin lähtökohtia. Ajatusleikki viattomasta aikamme peilistä lähtee historiasta.

Kerrotaan, että 1828 baijerilaisessa Nürnbergin kaupungissa kaupungilta löytyi nuori mies, joka ei osannut juuri puhua. Hän osasi kirjoittaa nimensä, joka oli Kaspar Hauser. Myöhemmin hän pystyi kertomaan asuneensa pienessä huoneessa ilman ihmiskontakteja. Kaspar Hauseria yritettiin sopeuttaa yhteiskuntaan seuraavat viisi vuotta.

Sitten, vuonna 1833, hän kuoli puukoniskuihin, ehkä itse aiheuttamiinsa. Ei ole yksimielisyyttä, oliko tällainen Kaspar Hauser olemassa. Monet myöhemmät asiantuntijat ovat tosin arvioineet, ettei vailla ihmiskontakteja kasvaneesta nuoresta miehestä olisi voinut tulla yhtä puhekykyistä kuin Hauserin kerrotaan olleen.

Q-teatterin esityksen lähtökohta on kiinnostava. Kasparhauserit tekevät ihan kaiken, mitä nuorelle aikuiselle, ikuisesti nuorelle ja vähän väkinäisesti aikuiselle, sanotaan tärkeäksi. Reissataan maailmaa, pumpataan salilla, henkistytään trendikkäästi, tehdään avokadopastaa. Tehdään töitä, aina ja kaikkialla. Ollaan lapsellisen huomionkipeitä, psykologisia ja yksilöllisiä. Metataso on läsnä, totta kai, ja näyttelijät kommentoivat omia tuntemuksiaan itsenään.

”Tunteiden kuvaamataidosta kymppi plus”, kuten eräs näyttelijä itseään esittäessään sanoo toiselle. Toinen on juuri oksentanut kaikki tunteensa ja räkäitkenyt oman ihmisyytensä pienet kolhut.

Esityksen välineet ovat nykyteatterin peruskauraa. Eikä siinä mitään, ne palvelevat itse asiaa hyvin. On sisäkkäisiä lavasteita, on kamerakuvaa, on populaarikulttuurin kuvastoa. Totta kai siellä on myös ne pumpattavat barbarat, läpeensä ironiset muoviset muka seksiin viittaavat leluset.

Nykyteatterin välineistön käyttö muodostaa oman aikaamme kommentoivan tasonsa: tällaista kuvastoa teatterissa on, näitä asioita siellä kuuluu käsitellä. Väistykää, suurten ikäluokkien ja viisikymppisten kriisit ja mielenmaisemat! Kolmikymppisiä ahdistaa!

Niinpä. Aikamme on tyhjä ja nyt ahdistaa, lapsettaa ja haluttaa. Entä sitten? Teatteri voi olla ympäröivän yhteiskunnan peili, joka osoittaa sille oman rumuutensa. Ratkaisuja ei tarvitse antaa. Silti esityksen jälkeen pohdin vain: entä sitten?

Kaspar Hauser on esityksenä kuin aika ja maailma, jota se kuvaa: vilkkuva, pinnallinen, urbaani, nuori, ironinen, kerrostunut ja lyhyisiin jaksoihin leikattu. Koko esitys on rakenteitaan myöten kommentti.

Akse Pettersson on ohjannut ja yhdessä Johannes Ekholmin kanssa käsikirjoittanut taidokkaan näyn siitä, miten teatteri voi kokonaisvaltaisesti puhua yhdestä asiasta. Kysymys siitä, mitä tästä kaikesta oman elämän esittämisestä, huomionkipeydestä, suorittamisesta, viihteen sisään uppoamisesta ja syvästä tyhjyydestä pitäisi sitten katsomossa oppia tai ajatella, ei ole olennainen. Olennaista on huomata se tyhjyys, se paatuneisuus ja ironia, joka saa kysymään: entä sitten?

Olennaisin kysymys on kysytty. Äärimmäisen yksilöllisessä kulttuurissa vastausta siihen, mitä elämän mielekkyys merkitsee, ei voi kukaan kertoa. Se on ajateltava yksin.

Kaspar Hauser 17.5. asti Helsingin Q-teatterissa.