Vuonna 2007 Quentin Tarantinon ja Roberto Rodríguezin huumorin siivittämät Deathproof ja Planet Terror -väkivaltaelokuvapastissit saivat ensi-iltansa. Näiden, vanhoja ns. Grindhouse-roskaelokuvia mukailevien teosten alkuun tehtiin kuvitteellisia parodiatrailereita lisäämään autenttista tunnelmaa. Parodiat herättivät välittömästi suurta hilpeyttä ja innostusta. Yksi niistä, Machete, poiki lopulta täyspitkän elokuvan.

Machete on, kuten kunnon b-elokuvalle kuuluu, läpipoliittinen. Se lainaa tyylilajinsa pikkutarkasti 1960-70-lukujen kansalaisoikeustaistelua pyssyjen ja tissien voimalla kommentoineesta blaxploitationista ja muista halpisväkivaltaelokuvista. Näennäisen merkityksettömän väkivallan alle on kuitenkin leivottu veitsen terävä yhteiskunnallinen viesti.

Vitsinä alkaneeseen elokuvaa on lisäksi onnistuttu sisällyttämään yllättävän saumattomasti alkuperäisen parodian kohtaukset, lähes koko traileri on siirtynyt yksi-yhteen nyt ensi-iltansa saavaan elokuvaan. Osa trailerin näyttelijöistä tosin on korvattu nimekkäämmillä tähdillä.

Näin hyvä vitsi poiki kokonaisen elokuvan.

Täyspitkän Macheten traileri etenee varsin sulavasti samoissa sfääreissä.

Elokuvan muotokielen vanhoista toiminta- ja väkivaltaleffoista ja -sarjoista ammentava ohjaaja Rodríguez ymmärtää, että tämän kaltainen elokuva ei voi ottaa itseään vakavasti. Aiemmin tämä vuonna ensi-iltansa saanut Sylvester Stallonen The Expendables epäonnistui tässä itselleen nauramisessa surkeasti. Machete sen sijaan nauraa itselleen ja yleisölleen sekä sen kanssa.

Steven Seagal gangsterina ja Don Johnson umpirasistisena militiamiehenä eivät kuulosta Oscar-gaalan palkintorohmuilta, mutta huumorilla nämäkin roolit kantavat. Lindsay Lohan sekoilevana narkkarityttärenä nostaa itseironian jo toisiin sfääreihin. ”Machetea” näyttelevää Danny Trejoa väläyteltiin alkujaan myös The Expendablesin näyttelijäkaartiin. Onneksi hän onnistui väistämään tuon tekeleen ja keskittyi parempaan projektiin.

Machete on silkkaa väkivaltahuumoria, mutta tämä mahdollistaa tiukan poliittisen viestin välittämisen pahaa-aavistamattomalle yleisölle. Meksikolaistaustaisen Rodríguezin kannanotto Yhdysvaltojen maahanmuuttopolitiikasta, ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta on universaali. Se olisi siirrettävissä mihin tahansa päin maailmaa.

Mikäli Macheten käsikirjoitus olisi työstetty tyylikkääksi elokuvaksi, jonka rahoittaa George Clooney, suitsutettaisiin Sundancessa ja Berliinissä poliittisen elokuvan paluuta. Nyt näin ei tehdä, sillä viesti tarjoillaan katkotuista kauloista ryöppyävän veren saattelemana. Ihastuttavan suoraviivainen sanoma leimattaisiin auttamattoman hippikommunistiseksi ilman väkivaltaista kuorrutusta. Tarkoituksellisen kömpelö ohjaus sekä näyttelijätyöskentely vahvistavat valheellista viestiä sisällöttömyydestä. Vain muutamassa kohtauksessa lipsahdetaan ylinäyttelystä asialinjalle.

Erityistä ajankohtaisuutta elokuvalle antaa Arizonan tuore ja paljon tunteita kuumentanut maahanmuuttolaki, joka heikentää huomattavasti maahanmuuttajien asemaa. Ristiriita rajaosavaltioiden tiukan maahanmuuttopolitiikan ja siirtolaisten varassa laajalti toimivan talouden välillä on vahva ja tähän Machetekin puuttuu. Samalla, kun maahanmuutolle rakennetun valtion valtaapitävät ovat päättäneet jäädyttää yhteiskunnan demografian heitä itseään hyödyttävään tilaan, valtaa työvoima itselleen tilaa yhteiskunnassa. Halpaa työvoimaa janoava ja rajojaan sulkeva yhteiskunta luo ennakkoedellytykset ongelmien kriisiytymiselle. Tätä tilannetta Rodríguez kommentoi vastaansanomattomasti.

Robert DeNiron esittämän senaattorin samaistaessa laittoman maahanmuuton terrorismiin ja turvautuessa oman käden oikeuteen, laajennetaan keskustelu meksikaaniduunareista terrorismin luonteeseen. Huipentuma saavutetaan, kun aseistautuneet valkoisen roskaväen militiajoukot rinnastetaan suoraan stereotypioihin arabiterroristeista. Terrorismi-termiäkin viljelevät tahot vaihtavat syytöksiensä kohdetta hersyvästi suunnata toiseen. Yhdysvaltojen sisäpolitiikan kestosuosikin, kansallisella turvallisuudella ratsastamisen naurettavaksi tekeminen on hyvinkin sopivaa Tea Party -liikkeen kiihkoilijoiden saavutettua menestystä marraskuisissa senaattivaaleissa.

Jotain omituista nautintoa ja hämmennystä synnyttää myös elokuvan ja todellisuuden ristiriitaisuus. Tässä maahanmuuttomyönteisessä elokuvassa näyttelevä Steven Seagal on viime aikoina kunnostautunut kotimaansa Yhdysvaltojen Meksikon vastaisen rajan vahtaamisessa ja vartioimisessa. Täytyy ihmetellä, että kuinka rahan- ja/tai huomionkipeä Segalin täytyy olla, jos hän näyttelee elokuvassa, joka on näin ilmiselvästi ristiriidassa hänen henkilökohtaisten arvojensa kanssa.

Tämä ristiriita ei kuitenkaan nähdäkseni horjuta Macheten uskottavuutta, päinvastoin. Saan jotain, ehkä perverssiä, nautintoa ajatellessani apulaisseriffi Segalin tarpomassa helteisen Arizonan rajalla samaan aikaan, kun hän esittää ideologiansa problematiikkaa miljoonapäiselle elokuvayleisölle.

Machete ja valheellisen mauttomassa tyylikkyydessään mahdollisesti vuoden tärkein elokuva maailmassa ja se ansaitsee kuusi tähteä viidestä mahdollisesta.