Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Matti Kohonen
…ja muita kesän kohokohtia Pariisista.
Piratismi puhuttaa myös Ranskassa, jossa Sarkozy – ehkä kyllästyttyään talouskriisistä puhumiseen – haluaa seuraavaksi katkaista nettilataajien yhteydet. Laki kulkee nimellä HADOPI 2, joka tarkoittaa vapaasti suomennettuna ”internetoikeuksien suojelemisen ja teosten julkaisun korkeinta toimielintä”. Hanke itsessään lähtee liikkeelle kuitenkin tuottajien eikä kuluttajien oikeuksien puolustamisesta.
Lakia ensin valmisteli maan suurimman levy-, kirja- ja multimedian kauppaketjun FNAC:in entinen toiminnanjohtaja Denis Oliviennes, jonka jälkeen lain toinen vaihe on annettu Naïve-nimisen itsenäisen levy-yhtiön toiminnanjohtajan Patrick Zelnikin tehtäväksi. Itse musiikin tavallisia kuuntelijoita (siis kriminalisoituja piraatteja) ei vielä ole otettu lain valmistelussa huomioon. Naïve tunnetaan Ranskassa muun muassa Carla Brunin levy-yhtiönä. Pitäisikö HADOPI ristitäkin Loi Carlaksi?
Laista piti ensin päättää kesän aikana ilman sen kummempaa parlamenttiäänestystä, mutta painostuksen ansiosta asia tuodaan äänestykseen 14 syyskuuta. Puolueiden sisällä kuitenkin ollaan laista aika yhtä mieltä. Laissa nettilatailu rinnastetaan pitkälti huumeiden käyttöön, jossa laiton käyttö on viidennen asteen rike (enimmillään 1 500 euron sakko). Internettuotteiden kaupan, kuten huumeiden välittämisenkin, tuomat sakot nousevat jopa 300 000 euroon, ja vankilatuomio voi olla kymmenen vuotta.
Jotakin laissa on siis vikana, jos laiton musiikinkuuntelu rinnastetaan vaarallisten ja haitallisten tuotteiden käyttöön ja kauppaan – ja lakia vielä pääsee valmistamaan näiden haitallisten tavaroiden tuottajat, täydet kartellit kuten FNAC, ja itsenäisetkin diilerit. Entäs käyttäjien riippuvuus? Pitäisikö laissa myös valmistella internetvieroitusklinikoita sekä valtiontukia BitTorrent Anonymous -kerhoille? Lain myötä ne 42 prosenttia internetin käyttäjistä, jotka myöntävät latailevansa musiikkia ilmaiseksi, olisivat 1. tammikuuta 2010 lähtien rikollisia.
Toisaalta ehkä lain valmistelussa rinnastus huumeisiin ei ole ihan niin tuulesta temmattu. Kulttuurista nauttivien näkökulmasta on tämä jonkinlainen yleinen huume – jota nyt ei kuuluisikaan kieltää eikä sen käyttöä tai levitystä rajoittaa.
Ettei nyt kaikkia tarvitsisi laittaa kulttuurivieroitukseen, ehdotukseni olisikin selkeä: tekijänoikeudet pariksikymmeneksi vuodeksi (mieluiten progressiivisesti alenevasti), ja epäkaupallinen kulttuuritarjonta tekijänoikeuksista vapaaksi, latailut ja elokuvakerhot mukaan luettuna.
Eniten itse vihaan DVD-elokuvien aluekoodeja. Kuka sanoo, että minun pitäisi katsella brasilialaista Vidas Opostas -saippuaa Brasiliasta ostetulla DVD-laitteella? Edes sen töpseli ei sovi eurooppalaiseen seinään.
Toisaalta Ranskassa on jo pidempään ollut vahva ilmaisen kulttuuritarjonnan perinne. Pariisin kaupunki on jo 19 vuoden ajan pitänyt ilmaista ulkoilmateatteria Villetten puistossa, ja ohjelmassa on sekä uusia elokuvia että klassikoita. Sisäänpääsy ei tänä vuonna maksanut mitään, vaikka joinakin vuosina elokuva-alan lobbarit ovat saaneet festivaalille pakotettua edes muodolliset euron suuruiset sisäänpääsymaksut.
Pienetkin festivaalit pyörivät täysin ilmaisella periaatteella, kuten Bellevillen filmifestari Buttes-Chaumont puistossa. Siellä näytetään lyhytelokuvia, ja mukana on myös monia kansalaisjärjestöjä, joiden dokumentteja on mukana äänestyksessä; niiden myötä saadaan elokuvien lomaan muutama puheenvuorokin. Näissä tietenkin järjestäjien on maksettavat tekijänoikeudet päältä, mutta vasta pitkien neuvotteluiden jälkeen, sillä kaikki vuokraelokuvat kieltävät elokuvien näyttämisen omaa olohuonetta suuremmalle yleisöille.
Musiikin puolella on ’fête de la musique’ joka vuosi juhannuksen alla, tänä vuonna 21. kesäkuuta. Tapahtuman tarkoitus on tarjota mahdollisimman paljon ilmaista ja nimenomaan järjestöjen tuottamaa musiikkitarjontaa ympäri Ranskaa, varsinkin julkisissa tiloissa. Tapahtuman perusti vuonna 1982 silloinen kulttuuriministeri Jacques Lang, jota kutsutaan ’ikuiseksi kulttuuriministeriksi’. Lang toimi virassa koko Mitterandin aikakauden ja puolusti kulttuurioikeuksia; se onkin hyvä käsite, sillä tekijänoikeudet eivät missään tapauksessa ole mitään ihmisoikeuksia. Jälkimmäiset ovat erottamattomia ja kaikki tilanteet kattavia.
Ehkä pitäisi vielä muistaa sitä, kun viimeksi taisteltiin kulttuurioikeuksien puolesta. Pariisissa avoimen kulttuurin linnake on kansallinen elokuva-arkisto ’Cinemathèque’. Siitä tuli yksi vuoden 1968 opiskelijaliikkeen tärkeistä kamppailuista. Arkiston silloisen johtajan ja legendaarisen perustajan Henri Langloisin erottamista vastustettiin arkiston ulkopuolella barrikaadein ja mielenosoituksin. Tapahtumat on ikuistettu Bertoluccin elokuvaan The Dreamers – mutta saako elokuvista enää unelmoidakaan, jos sekin jo rikkoo tekijän ’ihmis’oikeuksia?
