Helsinkiläisen Ratfacen Ratassed-levyn kansi on kuvitettu Bonbon-karkkipussien henkeen. Punkkarirotta kaataa vihreän pullon sisällön – oletettavasti Jägermeisteriä, jonka logo on esillä sekä yhtyeen myspace-sivulla että levyn kuvituksessa – silmäänsä ja oksentaa samalla sappinesteet ulos. Takakannessa häärii joukko mitä erikoisempia liskoja vaanimassa kadulla nukkuvaa rottaa. Kannet herättävät totisesti huomion.

Tutustuin hardcorepunkiin hieman yli vuosi sitten. Olin laulanut ja soittanut muutamissa metallibändeissä, mutta metallimuusikoiden tyyliä olen aina vieroksunut. He tuntuvat arvostavan enemmän mahdollisimman vaikeita riffejä ja viimeisen päälle muovattua kitarasaundia kuin esimerkiksi lyriikoiden sanomaa. Siirtymä punkin raskaamman serkun pariin oli siis looginen. Ratfacen musiikki on modernin hardcoren tapaan metallin kaltaista, mutta tilulilu-soolojen sijaan panostetaan enemmän meneviin riffeihin ja fiilikseen. Uppoaa minulle.

Hardcore-piirejä tuntuu usein vaivaavan liika vakavuus ja suojelevuus genren uskottavuutta kohtaan. Käydessäni Have Heartin keikalla Lontoossa viime heinäkuussa laulaja Pat Flynn korosti kovasti ”hardcore pelasti elämäni, se on henki ja elämä” -näkökulmaa. Tosin täytyy ottaa huomioon Have Heartin straight edge -linja, jonka myötä ideologinen liekki saattaa palaa tavallista voimakkaammin. Genreen uskomisessa ei ole mitään pahaa, mutta aina pitäisi olla tilaa itseironialle.

Viisihenkinen Ratface näyttää, ettei hardcoren tarvitse olla vakava asia. Kappaleiden aiheet ovat rappioromanttisia parodioita kovasta hc-skenestä. Rankka dokaaminen, kova katuelämä ja seksi ovat poikineet kymmenen kappaletta, ja päälle kaksi bonusbiisiä.

Omien lähiöiden ihannointi kappaleissa muistuttaa 2000-luvun alun rap-ilmiöistä. Kotipaikkakunnallani Oulussa varsinkin liputettiin oman lähiön kunniaksi kappaleissa. Usein oululaisuutta korostettiin lisäämällä suuntanumero 08 joko kappaleen tai yhtyeen nimeen.

Kun kappaleessa Crazytown Coolio kerrotaan, että ”tämä on Töölö front, tämä on rottien mesta”, ei voi kuin muistella lähiöromanttisen rapin aikoja. Oulussa meininki on jo muuttunut, mutta helsinkiläiset muusikot tuntuvat vielä korostavan ”huudejaan”.

Tähän väliin täytyy huomauttaa, että olen asunut Helsingissä alle viikon. Asun kahden viikon työharjoitteluni ajan Eurohostellissa Katajanokalla ja palaan sitten takaisin Jyväskylään opintojeni pariin. Kun kappaleessa mainitaan Töölö, minulla ei syty lamppua pään päällä. Ratfacen lyriikoista päätellen se on karua seutua.

Esitän toimituksen ihmisille ajatuksen Töölöstä ”rottien mestana” ja saan vastaukseksi naurua. Perehdyn siis Helsingin Töölöön. Kuva muuttuu aika roimasti. Tietenkään minun on paha sanoa ei-helsinkiläisenä mitään Helsingin arjesta, mutta hyvältä asuinalueelta vaikuttavasta kaupunginosasta kertovat kappaleet tuntuvat ironisilta.

Vitsi aukenee siis minullekin. Oulun Karjasilta valittiin vastikään Suomen parhaaksi asuinalueeksi. Huvittelen ajatuksella, miten muualla asuvien suhtautuminen muuttuisi (vai muuttuisiko ollenkaan), kun Kaukovainio Ghetto Boys olisikin Karjasilta Ghetto Boys. Onkohan Kalliokaan loppujen lopuksi niin paha paikka?

Ratassed</i> -levyn meininki on heti alusta alkaen selvä: tempo on nopea ja periksi ei anneta. Laulaja Rispektorin karjunta on vihaista ja kuulostaa vakuuttavalta. Kitarariffit ovat perinteistä hc-rymistelyä, mutta soitettu sen verran tyylikkäästi, ettei kliseistä välitä. Breakdownien rytmikkyys tarttuu ja saavat pään nyökkäämään tahdissa.