Leffaan!
Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa. Amerikkalaisuuden traumoista ammentava Oliver Stone on tällä kertaa tarttunut 9/11 tapahtumiin New Yorkissa. Dokumentaarisessa selvitymistarinassa kaksi poliisia kamppailee World Trade Centerin raunioissa ja näiden kelpo perheenisien huolestuneet kotijoukot kärsivät tahoillaan.
Pitkäpiimäisyydessään kerronta houkuttelee katsojaa antamaan uuden määritelmän käsitteelle stoned, sekä toivomaan, että edes luvattua Bushia myötäilevää propagandaa tulisi enemmän.
Ulkopoliittisesti lojaalille linjalle elokuva näyttää asettuvan jumalallisessa johdatuksessa apuun raunioille ja kostoretkelle Irakiin hamuavan merijalkaväen alikersantin kautta. Mutta ettei hahmossa olisi kuin olisinkin myös vihjailuja mielipuolen fanaattisuudesta?
Näyttävimmässä kohtauksessa sankaria kiikutetaan paareilla hurraavassa miesketjussa samalla tavalla kuin vanhoissa kiinalaisissa opetuselokuvissa kansalaiset rakentavat tiileistä siltaa. Onkohan Stonella sittenkin hiukan ironiaa pelissä? (TR)
Oliver Stone: WTC. Ensi-ilta 6.10. Kaksi tähteä.
_______________
Vuoden vaikuttavin elokuva. Olin pitkään tolaltani nähtyäni meksikolaisen Luis Mandokin elokuvan Salvadorin 1980-luvun sisällissodasta. Väkivallan kuvaaminen lasten kautta herättää usein epäilyksiä ylimääräisen tunnelatauksen hakemisesta. Tässä ratkaisu on kuitenkin perusteltu.
Elokuvassa avataan herkällä otteella sitä arkea, missä sisällissodan puristukseen jääneet ihmiset elävät. Todellinen tragedia ei nouse loppuun asti nujerretuista ihmisistä, vaan siitä, että syvimmänkin alhon keskellä eletään pieniä ilon hetkiä ja selviytymiseen pyrkivää elämää.
Samalla elokuva muistuttaa, kuinka USA:n taloudellinen tuki piti vallassa Salvadorin väkivaltaista poliisihallintoa. Yhdysvaltalaiset olivat mukana kouluttamassa pakkovärvätyistä 12-vuotiaista lapsista omia läheisiään vastaan lähetettäviä sotilaita. Samanikäisiä lapsia myös vangittiin, kidutettiin ja teloitettiin. Mikä erottaa ”vapaan maailman johtajavallan” politiikan kambodzalaisen Pol Potin hirmuhallinnon politiikasta? Mitä on se ”demokratia”, jolla tällaisen voi oikeuttaa? (TR)
Luis Mandoki: Viattomat äänet. Elokuvissa nyt. Viisi tähteä.
_______________
Punavuoren lintu. Japanilaisia on nähty haahuilevan Punavuoressa. Ei ihme, sillä Ruokala Lokki on sellainen elokuva, joka usein vetoaa japanilaiseen mieleen.
Vaikka elokuva on japanilaista mainstreamia, tarjoaa se myös mielenkiintoisia tarkastelukulmia. Raina on kuvattu Helsingissä ja se on suomalaisen vientidesignin näyteikkuna, suorastaan mainos. Elokuvaan on istutettu top 50 -kliseitä, ennakkoluuloa ja yleistystä Suomesta ja Japanista.
Elokuvassa tarjotaan mahdollisuuksia japanilaisen mielenlaadun ja suomalaisen ihmisen ymmärtämiseen, mutta sarkastinen ennusteeni on, että jotkut tyypit vain friikkiytyvät kahta kauheammin. Toisaalta se on ymmärrettävää ja suloista, koska kulttuureitamme yhdistää se, että jotenkin ymmärrämme toisiamme hyvin, vaikka ymmärrämme aina kaiken väärin.
On selvää, että jujut avautuvat eri tavalla japanilaiselle ja suomalaiselle. On kivaa, että saa nauraa molemmille vitseille. Tää on enemmän tyttöjen kuin poikien juttu. Ihana leffa. (AS)
Naoko Ogigami: Ruokala Lokki. Elokuvissa nyt. Neljä tähteä.
_______________
Kierrätys kunniaan. 1800-luvulla Elias Lönnrot iski kultasuoneen Kalevalallaan. Isompien naapuriensa puristuksessa kärvistellyt kansallinen itsetunto kaipasi viritystä.
2000-luvulla Suomi ja sen kansa kärvistelevät edelleen isompien puristuksessa, vaikka puristuksen luonne onkin hieman muuttunut. Globalisoituneen talouden lisäksi myös kulttuuri on tasapäistynyt ja yhdenmukaistunut. Oma kulttuuri on toisinaan hieman ressukan asemassa, ja kun kansainvälinen huomiokynnys ylitetään on hysteria valmis. Lordi lienee näkyvin esimerkki tästä. Niinpä kansallista itsetuntoa voikin helliä todistamalla, että meikäläinenkin kulttuuri sopii kansainväliseen virtaan.
Jadesoturi kierrättää kotimaista Kalevalaa kiinalaisen kung-fu-filtterin läpi ja lopputulosta tarjotaan kansainvälisille markkinoille eksoottisena tuotteena. Sitä se varmasti onkin ja kansan syvät rivit voivat iloita suomalaisuuden varattua jälleen hieman jalansijaa kansainvälisiltä markkinoilta. (JT)
AJ Annila: Jadesoturi. Ensi-ilta 13.10. Kolme tähteä.
_______________
Danz mit Laibach. Laibach on slovenialaisen taideyhteisön NSK:n piirissä jo 1980-luvun alussa syntynyt omintakeinen yhtye. Musiikissa korostuu raskaan suggestiivinen paatos ja esillepanossa sosialistinen, fasistinen, militaristinen ja jopa muinainen futuristinen kuvakieli. Laibachia on kopioitu myös paljon rockin valtavirran puolelle.
Laibachin poliittista viestiä on vaikea ymmärtää, jos sivuuttaa kuinka suuri merkitys entisessä Jugoslaviassa oli kansallisuuteen liittyvillä tukahdutetuilla jänniteillä ja poliittisella sloganismilla. Laibachin ironia osuu tosin laajemmallekin.
Divided States of America kuvaa Laibachin Amerikan kiertuetta, joka tehtiin Bushin uudellen valinnan jälkeisessä arvopohjaltaan kahtiajakautuneessa USA:ssa. NSK:n edustajan puheessa tiivistyy viesti amerikkalaisille: itsensä moraaliseksi julistaneet valtiot ovat usein niitä kaikkein moraalittomimpia.Ihmiskasvoisen sosialimin kasvatit tietävät mistä puhuvat. (TR)
Sašo Podgoršek: Divided States of America/Laibach 2004 Tour. Myynnissä ainakin netissä. Viisi tähteä.
_______________
Ariyuki Suzuki, Tuomas Rantanen & Jari Tamminen
