Syyskuun 18. päivänä kourallinen ihmisiä kokoontui Helsingin Tuomiokirkon edessä. Psykologien Sosiaalinen Vastuu ja PAND – Taiteilijat rauhan puolesta olivat kutsuneet kaikkia kiinnostuneita Sabran ja Shatillan verilöylyn 25-vuotismuistotilaisuuteen.
Syyskuun 18. päivänä kourallinen ihmisiä kokoontui Helsingin Tuomiokirkon edessä. Psykologien Sosiaalinen Vastuu ja PAND – Taiteilijat rauhan puolesta olivat kutsuneet kaikkia kiinnostuneita Sabran ja Shatillan verilöylyn 25-vuotismuistotilaisuuteen. Meidän oli tarkoitus kuolla. Olimme saaneet siihen luvan Tuomikirkkoseura-kunnalta.
Taiteilija Juha-Pekka Väisänen oli tuonut paikalle kuivuneen veren värisiä harsokankaita. Asettelimme niistä Tuomiokirkon rappusille numerot 3 500, Sabran ja Shatillan uhrien määrän. Välillä kävimme katsomassa Aleksanterin patsaalta, olivatko numerot selkeitä ja hyvin näkyvillä.
Muuan kuolemaan valmistautuvista puki päälleen kertakäyttösadetakin. Kuolleenakin on mukavampi olla kuiva. Kare Pohjavirta sanoi, että hän taiteellisena johtajana saa asettua kuolemataideteokseen pää alaspäin. Minä asetuin kyljelleni kasvot yliopistolle päin. Kello löi viisi. Meistä tuli liikkumattomia.
Tuntui kuin Helsinki äänineen olisi laajentunut ja etääntynyt. Kaupungin elämä jatkoi kulkuaan. Se ei piitannut Tuomiokirkon rappusilla lojuvista kuolleista, jotka halusivat kertoa, että verilöylyjen uhrit ovat ihmisiä, eivät numeroita. Selvittämättömät sotarikokset ovat mielelle kuin hitaasti kehittyvä syöpä, joka lopulta tappaa inhimillisyyden.
Raotin välillä silmiäni. Näin, että Nelosen uutisten televisiokamera oli noin parinkymmenen sentin etäisyydellä erään kuolleen päästä. Otin varovasti kameran esiin ja kuvasin toverini. Sitten kello löi vartin yli viisi. Tilaisuus oli ohitse. Kerroimme toisillemme kokemuksistamme. Minä olin ensikertalainen. Eräs pariskunta oli jo kerran aikaisemmin kuollut Israelin lähetystön rappusilla.
Sirkku Kivistö
