Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Fanny Malinen
Turvattomuuden tunne vahvistuu, kun sitä ruokitaan.
Muutama päivä sitten naapurustoni kaduilla tapettiin nuori ghanalainen poika. Kyseessä oli jengiväkivalta, ei satunnainen ja arvaamaton väkivallanteko, mutta silti se sai olon paitsi surulliseksi myös turvattomaksi. Käydessäni lenkillä lähipuistossa olin yhtäkkiä paljon tietoisempi nuorisoporukoista ympärilläni, niitä tuntui olevan enemmän – mikä saattoi pitää paikkansa, koska kyseessä oli kesäinen sunnuntai-iltapäivä. Kukapa silloin ei viettäisi aikaa puistossa.
Itsestäni löytämäni pelokkuus kuvaa hyvin syvempiäkin yhteiskunnallisia prosesseja. Kuinka uhka, ei välttämättä itseen kohdistuva tai edes todellinen, saa pälyilemään ympärille ja sitä myötä epäilemään kaikkea ja kaikkia. Porukoita, miehiä, etenkin niitä, joiden keskinäistä puhetta en ymmärrä: tosin sillä kriteerillä saa näillä kulmilla suhtautua varauksella lähes kaikkiin, sillä en puhu sanaakaan puolaa tai turkkia.
Varuillaan oleminen on evolutiivinen välttämättömyys, sitä en kiistä. Mutta pelko on viimeisten kymmenen vuoden aikana saanut suhteettomat mittasuhteet. Emmehän me pelkää vain pimeällä kotiin kävelemistä, vaan terrori-iskuja, sotia, koko maailmanjärjestyksen romahtamista.
Kun menen yliopistolle, jään metrosta Russell Squaren asemalla. Aseman seinässä on harmaa muistolaatta, jossa on parikymmentä nimeä, niiden, jotka kuolivat heinäkuun 2005 pommi-iskussa. Uhrien kunnioittaminen on kaunis ele, mutta terrorin muisto ruokkii uusien iskujen pelkoa. Se taas saa ihmiset hyväksymään tiukat lait, joiden nojalla poliisin valtuuksia lisätään – ja sitten todistamme ylilyöntejä, kuten kuukausi sitten kuninkaallisten häiden yhteydessä kirjoitin. Valvontakameroita Lontoossa on enemmän kuin missään muualla. En varmasti ole ainut, joka on usein kiusallisen tietoinen kulkevansa jatkuvasti videolla kotikaupungissaan. Kun jokainen liikkeeni nauhoitetaan ja tiedän sen, missä määrin käytökseni on enää omaani?
Vaikka väkivaltarikosten määrä Britanniassa laskee, niistä uutisoidaan entistä enemmän. Kuvio on tuttu muualtakin. Onko siis ihme, jos ihmisten mielissä turvallisuus ja vanhat ajat kietoutuvat yhteen nationalistiseksi kudelmaksi, johon on hyvä kietoutua turvaan maailman pahuudelta? Tunkeutujat nähdään uhkana, ja rasismi ja islamofobia kukoistavat. Yksi länsimaisen ihmisen paradokseista on haluta sulkea rajat ja voida matkustaa Thaimaahan. Maailmassa tapahtuu liikaa, jotta hallinnan tunteen elämästään voisi säilyttää vaikka seuraa uutisia. Totta kai Lontoossa tehdään paljon väkivaltarikoksia – tässä kaupungissahan asuu seitsemän ja puoli miljoonaa ihmistä. Todennäköisyys, että juuri minut ryöstetään, on pieni, että osun samaan metrovaunuun kuin pommi-isku vielä pienempi.
Ehkä avain onkin erottaa inhimillinen vieraan pelkonsa siitä median ja poliitikkojen luomasta konstruktiosta, jossa toinen on automaattisesti vihollinen: arabi, muslimi tai ihan vaan maahanmuuttaja. Kun tunnustaa pelkäävänsä, on helpompi kysyä itseltään, mitä pelkää. Globalisoituneen maailman hallitsemattomuutta vai terrorismia, tilanteita vai ihmisiä.
Eräänä iltana myöhään kävelin metrolta kotiin, kun kuulin takaani kiirehtiviä askelia. Minulle huudettiin jotakin, sanoista en saanut selvää. Katu oli muuten autio, vedin huppua syvemmälle päähän enkä ollut kuulevinani, kunnes seuraajani oli niin lähellä että katsoin paremmaksi kääntyä. Mies puhui raskaalla afrikkalaisella korostuksella: ”Olen juossut perässäsi tuolta risteyksestä asti. Pudotitko tämän?” Hän ojensi kalliin näköistä huultenrajauskynää. Se ei ollut minun. Kiittelin silti ylitsevuotavasti, ja häpesin omaa reaktiotani.
