”Kati”, ”Pekka”, ”Boris” & Alpo. Arvaa syytön. Oikein. Olet fiksumpi kuin Suomen suojelupoliisi.

Berliinissä opiskellut 21-vuotias kemiläisneito kirjoitti kesäkuun 22. päivänä 1979 värväyssitoumuksen luvaten palvella rehellisesti Saksan demokraattisen tasavallan turvallisuusministeriötä (Stasi) ja pitää täydellisesti salassa kaiken, mitä tehtävässään saa tietää. Näin hänestä tuli Stasin Inoffizieller Mitarbeiter, IM, eli epävirallinen työntekijä peitenimellä ”Kati”. Näitä epävirallisia työntekijöitä oli kymmeniä tuhansia.

”Kati” vakoili Länsi-Saksan instituutioita, kuten sen tiedustelupalvelua BND:tä ja Länsi-Saksan Berliinin edustustoa. Tässä häntä ohjasi Stasin kenraalimajuri Horst Männchen.

”Kati” vakoili Länsi-Berliinissä eri osoitteissa asuneita ihmisiä ja teki piirroksia heidän asuinympäristöistään. Arkisto ei kerro, mihin piirroksia tarvittiin. Valmisteltiinko niillä varjostusta, murhaa tai tehtiinkö niillä yhtään mitään.

”Kati” sai kehuja raporteistaan, ja hänen operaationsa laajenivat. Vuonna 1980 ”Kati” kiittää raportissaan yllättävän isosta rahapalkkiosta – summaa hän ei mainitse. Stasille halpa mutta saajalle lämmittävä huomionosoitus tuli naistenpäivänä 1980, kun osastopäällikön määräyksellä hänelle ja toiselle naispuoliselle IM:lle toimitettiin kukkalähetys. ”Katia” vedettiin kaikin keinoin yhä syvemmälle koneistoon.

”Kati” vakoili myös DDR:ssä opiskelevia ulkomaalaisia ja yritti värvätä uusia agentteja. Puolan kriisivuosina hän vakoili Puolan kansalaisia. Hän vakoili myös Suomessa, kohteina olivat muun muassa Suomen kommunistinen puolue ja Helsingin yliopiston kehitysmaainstituutti.

Vuonna 1984, samana vuonna kun SKP hajosi, ”Kati” oleskeli puolet ajasta Suomessa. Sen jälkeen hänen arkistoissa olevat raporttinsa muuttuivat hieman sekaviksi, ja epäillään Supon ottaneen ”Katin” Suomessa pihteihinsä. Epäilystä tukee, että tehdessään paluuta Suomeen vuoden 1985 lopulla hän vihjaili joutuvansa Supon kuulusteluihin. Operaatio ”Kati” päätettiin virallisesti 1985.

Suomessa ”Katin” toiminnasta ei vielä tuolloin tiedetty mitään. Paitsi ehkä Supossa.

Stasin sakea soppa

Berliinin muuri kaatui vuonna 1989 ja sen myötä DDR ja Stasi. Arkistomappien pinot roihusivat tulessa valtion luhistumisen jälkeisinä öinä, mutta suuri osa Stasin verkostoja koskevista tiedoista pelastui.

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA kaappasi vuonna 1992 kopiot Stasin ulkomaanvakoilun tekemistä henkilökorteista: 320 000 korttia CD-levyille tallennettuina. Ne olivat matkalla KGB:lle Moskovaan, mutta CIA osti omat kopionsa salkullisella dollareita.

CIA jakoi henkilökorteista tietoja muiden maiden turvallisuuspoliiseille, myös suojelupoliisille. Vuonna 2002 Supon päällikkö Seppo Nevala kertoi julkisuudessa, että vakavia tapauksia on parikymmentä.

Länsi-Saksan tiedustelupalvelu (BND) aloitti vuonna 1992 nimellä Rosenholz (ruusupuu) tunnetuksi tulleen operaation, jonka tavoite oli saada kaikki CIA:lle joutuneet henkilökortit Saksan Stasi-arkistoja hoitavalle viranomaiselle BSTU:lle. BSTU:n hallussa on kaikki noin 57 000 niin sanottua operaatiokorttia.

Stasin arkistointijärjestelmä oli hyvin mutkikas, ja sen hätäiset tulkinnat ovat tuottaneet länsimaissa skandaaleja, kun syyttömiä on leimattu Stasin apureiksi.

Se ei nimittäin todista vielä mitään, että ihmisestä löytyy Stasin henkilökortti, ei edes se, että hänelle on annettu peitenimi. Monet saivat peitenimen ilman, että he olivat tienneet edes tavanneensa Stasin asiamiehiä. Ei Stasin agenttien käyntikorteissa lukenut Hauptverwaltung A – HVA, Stasin ulkomaantiedustelu. Heillä oli diplomaatin, kulttuurityöntekijän, jonkun yhtiön virka tai muu peitevirka.

Todellisten avustajien selvittämiseksi onkin varmistettava henkilökortin yhteys operaatiokorttiin ja sitä kautta todelliseen toimintaan.

”Kati” paljastuu

Loppukesästä 2001 tiedotusvälineet julkaisivat tietoja Stasin suomalaisista avustajista. Tietoa oli ja on saatavissa Saksasta, BSTU:n arkistoista. Yksi avustajista oli ”Boris”, Oulun yliopiston lehtori, joka oli työskennellyt vuosina 1978–1987 samalle HVA:n osastolle kuin ”Kati”. ”Boris” kertoi toiminnastaan avoimesti Kalevassa elokuussa 2001.

Keväällä 2002 sanomalehti Kaleva kertoi ”Katin” toiminnasta. Hän oli silloinen vasemmistoliiton tiedottaja, nykyinen SAK:n viestintäpäällikkö Riitta Juntunen, joka vähätteli toimintaansa Kansan Uutisissa 2. toukokuuta 2002: ”Tulee sellainen maku, että asiat on kirjoitettu ihan eri lailla kuin ne olivat. Tai ainakin erilailla kuin minä ne tiesin.”

Suojelupoliisin entisten ja nykyisten johtajien lausuntojen olisi pitänyt herättää media.

Heti seuraavana päivänä, 3. toukokuuta, Supon vastavakoiluosaston päällikkö Hannu Moilanen ilmoitti Helsingin Sanomissa, ettei ”Boriksen” ja ”Katin” puuhia, jotka katsottiin laittomaksi tiedustelutoiminnaksi, viedä syyttäjälle: ”Nykyhetken tietojen valossa kyse on rikollisesta toiminnasta, mutta teot ovat vanhentuneita.”

Suojelupoliisin entinen päällikkö, eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen kehui Ilta-Sanomissa 4. toukokuuta 2002, että Supolla on tarkka kuva DDR:ssä 1970–1980-luvuilla tapahtuneista värväyksistä. Tiitinen siirtyi Suposta eduskuntaan vuonna 1992.

Supo ylittää valtuudet

Millä valtuuksilla Supo päätti jättää tapaukset tutkimatta?

”Poliisin — on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muutoin on syytä epäillä, että rikos on tehty”, määrää esitutkintalaki, jossa ei ole Supo-poikkeusta.

Laiton tiedustelutoiminta on rikos, joka vanhenee 10 vuodessa. ”Boriksen” ja ”Katin” teot eivät siis olleet vanhentuneet, kun Tiitinen toimi Supon päällikkönä.

Millä valtuuksilla ja miksi Tiitisen virasto jätti tapaukset tutkimatta, vaikka ”kyse on rikollisesta toiminnasta”? Poliisi voi omalla päätöksellään jättää tutkimatta vain vähäisiä tekoja. Vakoilu ja laiton tiedustelu eivät sellaisia ole.

Vanhentumisen vuoksi poliisi voi jättää tutkimatta vain selvät tapaukset. On veteen piirretty viiva, onko vakoilussa kyseessä – rikoslain nykytermein – laiton tiedustelutoiminta, vakoilu vai peräti törkeä vakoilu.

Ensimmäinen olisi ”Katin” osalta vanhentunut 1995, mutta vakoiluna se vanheni vasta 2005. Törkeä vakoilu ei vanhene koskaan. Olisi ollut syyttäjän asia ratkaista, mitä rikosta oli aihetta epäillä ja oliko teko vanhentunut vai ei. Supon omavaltaisuus oli räikeää.

Rusi-jahti alkaa

Voisi ajatella, että on turhaa tutkia vakoilurikoksia, jotka on tehty maailmankartalta jo kadonneen valtion hyväksi. Ongelma on, että käytäntö vaihtelee riippuen siitä, kuka on kyseessä.

Kymmenen päivää sen jälkeen, kun vastavakoilupäällikkö Hannu Moilanen oli julistanut ”Boriksen” ja ”Katin” teot vanhentuneiksi, Supon päämajassa Ratakadulla aloitettiin professori Alpo Rusin kuulustelut. Häntä epäiltiin törkeästä vakoilusta vuosina 1969–1976.

Stasi oli avannut tammikuussa 1969 operaatiokortin rekisterinumerolla XV/11/69, peitenimi ”Pekka”. Nimen takana oli Jukka Rusi, Alpo Rusin 14 vuotta vanhempi veli. Jukka Rusi toimi valtioneuvoston tiedotussihteerinä vuosina 1968–1973 ja sen jälkeen Metsäteollisuuden keskusliiton tiedottajana. Eläkkeelle hän jäi alkoholisoituneena haastemiehenä.

Alpo Rusille oli kirjoitettu henkilökortti marraskuussa 1969 samaan rekisteriin, ”mahdollisena tulevaisuuden tietolähteenä”. Hän oli tuolloin 20-vuotias opiskelija Jyväskylässä.

Ei ollut harvinaista vaan tavallista, että samaan operaatioon liitettiin useita henkilökortteja, vaikka jokaisessa operaatiossa olikin aina vain yksi lähde. Tätä ovat Saksan BSTU:n tutkijat selvittäneet myös Supolle, mutta Rusi-tapauksessa huonolla menestyksellä.

Stasin saamasta tiedusteluinformaatiosta tehtiin varmuuskopio, niin sanottu Sira-rekisteri, johon taltioitiin asiakirjan tai raportin aihe ja avainsanat, luovuttajan koodi ja ajankohta.

Rekisteristä Supo näki, että ”Pekka” oli luovuttanut DDR:lle sata asiakirjaa, yhteensä 1 275 sivua. Supo kertoo yrittäneensä ”jäljittää asiakirjoja useista kohteista, mutta vain ulkoministeriöstä peräisin olleita dokumentteja on identifioitu.”

Puskalan paperit

Tämä on outoa. Sira-rekisteristä on saatu otsikot tai aiheet kaikkiaan 105 asiakirjalle, yhteenveto löytyy esitutkintapöytäkirjan liitteestä 47. Tunnistetiedoista näkee helposti ainakin 14 asiakirjan olleen peräisin niin sanotulta Puskalan toimistolta.

Se oli SDP:n 1940-luvun lopulla perustama ikioma tiedustelupalvelu, joka vakoili kommunisteja ja myös demarien vasenta laitaa. Toimistoa pyöritti pitkään SDP:n järjestöjohtaja Veikko Puskala, siitä byroon lempinimi.

Toimisto oli parhaimmillaan hyvin aktiivinen tuottaen raportteja viikoittain. Sillä oli pitkään myyrä SKP:n poliittisessa toimikunnassa, joten se sai haltuunsa myös SKP:n asiakirjoja. ”Pekan” Puskalan toimistolta saamista asiakirjoista ainakin neljä on vuodettu SKP:stä.

SDP:n vakoilubyroon raportit jaettiin luotetuille puolueaktiiveille erityisesti ay-liikkeessä, työnantajaliitto STK:lle, Supolle sekä ainakin arvokkaimmat Länsi-Saksan tiedustelupalvelulle ja CIA:lle. ”Pekan” luovuttamista raporteista Supo olisi siis voinut identifioida 14 tutkimalla omia arkistojaan.

Tunnistan Puskalan toimiston asiakirjat, koska sain niitä käyttööni useita mapillisia vuonna 1984 kirjoittaessani demarien vakoilutoiminnasta; joukossa oli samoja kuin Supon listalla. Totta kai myös Supo on Puskalan paperit tunnistanut. Miksi se näytteli tietämätöntä?

Esitutkinta ontuu

Ulkoministeriöstä peräisin olleista, ”Pekan” vuotamista 33 asiakirjasta 11 sisälsi merkinnän ”Luottamuksellinen”. Se on hyvin alhainen turvaluokitus.

Tuskinpa Suomelle suurta vahinkoa aiheutti se, että Stasi sai käsiinsä asuntohallituksen toimistopäällikön muistion Rakennusalan vientinäkymiä Iraniin (1975) tai ulkoministeriön asiakirjan Selostus Pekingin suurlähetystön tarkastuksesta 13.–15.10.1975.

Esitutkinnassa todistajina kuultujen UM:n virkamiesten arviot vuotojen vahingollisuudesta hajosivat: jokainen nimesi vahingollisimmaksi eri asiakirjan. Todella vakavaksi ei väitetty yhtään vuotoa.

Jukka Rusi myönsi antaneensa tuntemalleen itäsaksalaiselle asiakirjoja, joita hän sai Metsäteollisuuden keskusliitosta. Palkkioksi riittivät ravintolaillalliset, viinapullo silloin tällöin ja kolme lomamatkaa DDR:ään. Pikkuveljen osuuden Jukka Rusi kiisti, kuten sen kiisti myös kiukkuinen Alpo Rusi.

Vasta tammikuussa 2003, yhdeksän kuukautta Alpo Rusin esitutkinnan aloittamisen jälkeen, Supo suostui kuulemaan virallisesti Stasin entisiä virkamiehiä. Lausunnot löytyvät kuulustelupöytäkirjoista.

Vuodet 1970–1976 Jukka Rusin yhteysmiehenä toiminut Peter Grimm oli tavannut Alpo Rusin tämän veljen kautta kaksi tai kolme kertaa. ”Alpo Rusilla ei ollut mitään tekemistä käsitteen ’tietolähde’ kanssa”, Grimm kertoi Supon kuulustelijoille tammikuussa 2003.

Operaatiosta ”Pekka” vastannut majuri Peter Keller kertoi, ettei Alpo Rusilta tullut mitään tietoja Stasille. ”Hänet luokiteltiin mahdolliseksi tulevaksi tietolähteeksi.”

Supo veti siis esitutkinnassa täydellisen vesiperän, mutta se oli Supolle selvää jo etukäteen.

Fiasko on valmis

Supon edustajat olivat jo ennen Rusi-tutkintaa käyneet tapaamassa operaatiojohtaja Peter Kelleriä ja saaneet tietää, ettei Alpo Rusilla ollut osuutta veljensä nuhjuisessa vakoilussa. Supo salasi tämän.

Alpo Rusin nostamassa vahingonkorvausoikeudenkäynnissä tapaaminen paljastui, mutta Supo väitti, ettei siitä oltu tehty mitään muistiota. Se tuskin on totta. Ei ole uskottavaa, että Supon edustaja käy puhuttamassa Stasin majuria Suomeen kohdistuneesta operaatiosta, mutta unohtaa kynän ja lehtiön kotiin.

Alpo Rusin osuudesta vakoiluun ei ollut mitään näyttöä tutkinnan alkaessa eikä päättyessä.

Fiaskon viimeisteli valtionsyyttäjä Jarmo Rautakoski. Hän pohti syyteharkinnassa laajasti, olivatko luovutetut asiakirjat niin merkittäviä, että kyseessä olisi ollut törkeä vakoilu. Hän jätti Jukka Rusin syyttämättä, koska arvioi aineiston vähäarvoiseksi ja tavallisena vakoiluna asia oli vanhentunut.

Tässä ei ole moittimista, mutta Rautakoski teki aivan saman ratkaisun myös Alpo Rusin osalta. Hän ei edes maininnut, ettei Alpo Rusin näytetty vuotaneen yhtään mitään.

”Mahdolliset muut lievemmin rangaistavat teot ovat vanhentuneet”, päätti Rautakoski kesäkuussa 2003 ja jätti näin Alpo Rusin yleisön ja median silmissä vakoilusta epäillyksi.

Usein aiemminkin on vaikuttanut siltä, että valtakunnansyyttäjänvirasto myötäilee poliisia.

Jos poliisi tekee aiheetta massiivisen esitutkinnan, syyllistyy esitutkinnassa vakaviin virheisiin ja varsinkin jos poliisi sortuu laittomuuksiin, linjana on sorvata syyttämättäjättämispäätös mahdollisimman epäedulliseksi epäillyn kannalta. Näin minimoidaan uhrin mahdollisuudet vaatia poliisi tilille.

70 000 hopearahaa

Maaliskuun 12. päivä 2010 Hufvudstadsbladet julkaisi uutta tietoa SAK:n viestintäpäällikkö Riitta Juntusen vakoilu-urasta. Vasta nyt, vuonna 2010, tuli julki hänen värväyssitoumuksensa ja toiminnan laajuus. ”Kati” oli kirjoittanut Stasille raportteja noin 1000 sivua, luovuttamiensa asiakirjojen lisäksi. Kyseessä oli ollut järjestelmällinen tiedustelutyö.

Arkistoaineiston nojalla lehti laski Juntusen saaneen Stasilta palkkioita kuudessa vuodessa kaikkiaan 70 000 Saksan markkaa, nykyrahassa 45 000–50 000 euroa. Idän tiedustelupalvelut olivat kitsaita, joten summa on merkittävä.

Miksi Alpo Rusi joutui esitutkintamyllyyn ilman näyttöä, mutta ”Katia” eli Riitta Juntusta ei tutkita vaikka näyttöä on 1 000 sivua? Kysyin tätä Supon apulaispäälliköltä Hannu Moilaselta viime maaliskuussa, HBL:n artikkelin ilmestymisen jälkeen.

”En vastaa mihinkään kysymykseen, joka koskee yksittäistä operaatiota tai onko sellaista operaatiota ollut”, Moilanen vastasi. Kahdeksan vuotta sitten Helsingin Sanomissa hän oli paljon puheliaampi, joskaan vastausta ydinkysymykseen ei saatu silloinkaan.

Tukku kysymyksiä

Operaatio ”Pekka” päättyi vuonna 1976. Vakoilu vanhenee 20 vuodessa, joten Jukka Rusi oli kuivilla vuonna 1996. Supon oljenkorsi oli väittää vakoilua törkeäksi. Törkeää vakoilu on, jos se on tehty poikkeuksellisissa oloissa tai aiheuttanut erityisen suurta vahinkoa.

Olot olivat normaalit ja ”Pekan” aineisto vähäarvoista, minkä osoitti jo papereiden alhainen turvaluokitus. Uskottiinko edes Supossa tosissaan törkeään vakoiluun, vai oliko se pelkkää lavastusta?

Samaan aikaan Supo jätti tutkimatta useita kiistatta vieraan vallan asiamiehinä toimineita suomalaisia. Miksi?

Supon päällikkönä oli SDP:n entinen eduskuntaryhmän sihteeri ja Kalevi Sorsan entinen avustaja Seppo Nevala. DDR:n tiedossa olevat entiset asiamiehet olivat olleet varsin vasemmalla, uudessa elämässään yleensä demareita. Alpo Rusi on keskustalainen. Siksi on epäilty Supon keskittäneen huomion tähän tapaukseen, pois kiusallisemmista. Se on mahdollista vaikkei Supoa, Nevalaa lukuun ottamatta, vasemmistosympatioista tunnetakaan.

Alpo Rusi väitti tuoreeltaan Supon halunneen tuhota hänen poliitikon uransa, sillä ilman vakoilujuttua hän olisi ollut ehdokas vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Tästä tuskin on motiiviksi, sillä suuri yleisö ei tuntenut Rusia ennen vakoilujuttua.

Toisaalta Alpo Rusi oli ollut Martti Ahtisaaren avustaja. Ahtisaari nousi presidentiksi vastoin SDP:n puoluekoneiston tahtoa, mistä erityisen katkera oli Kalevi Sorsa. Oliko avustajan ryvettäminen kosto Ahtisaarelle, kanto kaskessa hänen kansainväliselle uralleen?

Kaikki tämä on spekulaatiota. Varmaa on vain, että Supo on toiminut mielivaltaisesti ja epäjohdonmukaisesti ja jäi Rusi-tutkinnassa usein kiinni vilpistä.

Artikkelin kirjoittaja on vapaa oikeus- ja ympäristötoimittaja, joka on erikoistunut poliisi- ja syyttäjänlaitoksen virkarikosten tutkimiseen.

Artikkelin lähteinä on käytetty muun muassa Rusi-tutkinnan esitutkintapöytäkirjaa, oikeudenkäyntipöytäkirjoja & BSTU:n arkistoa.

_______________

Tiitisen lista

Päähuomion suomalaisten Stasi-yhteyksien selvittämisessä on varastanut niin sanottu Tiitisen lista, jossa on 18 suomalaisen nimet. DDR:stä valtion romahtamisvaiheessa loikannut tiedustelumies nimesi heidät Saksan tiedustelupalvelu BND:lle. Hänen mukaansa heillä oli tai saattoi olla yhteyttä Stasiin. BND antoi listan Suomeen, jossa presidentti Mauno Koivisto ja Supon päällikkö Seppo Tiitinen päättivät sulkea sen kassakaappiin.

Korkein hallinto-oikeus päätti äskettäin, ettei listaa julkisteta. Se uskoi Supon vakuutuksia, että listan luovuttaminen vaarantaisi Supon yhteistyön muiden tiedustelupalvelujen kanssa. Selitys ontuu jo siksi, ettei Saksa ole vaatinut listan salassapitoa. Listan laatijan kotimaakin on kadonnut historiaan.

Kohtuullisen järkevästi KHO olisi voinut vedota siihen, että lista on varmistamatonta vihjetietoa, jonka luotettavuudesta ei ole mitään näyttöä, joten sen julkistaminen saattaisi vaaraan syyttömien kunnian. Tähän löytyisi perusteet poliisilaista. Järkevän perustelun sijasta KHO tukeutui Supon kyseenalaiseen väitteeseen.

Päätös tuotti sen, että huhut elävät ja yhä aktiivisia, politiikassa toimivia kansalaisia leimataan ”Tiitisen-listalaisiksi”. Sen sijaan varmat vakoilijatapaukset ovat tutkimatta.

_______________

Mikko Niskasaari