T.E.H.D.A.S. perusti hökkeliyhteisön asuntomessujen naapuriin.
TOPPILAN VANHALLE satama-alueelle perustettiin heinäkuussa slummi. Hökkelissä asui viikon ajan vaihteleva määrä ihmisiä. Ei ollut sattumaa, että T.E.H.D.A.S. ry:n slummihankkeen ajankohta oli sama kuin Oulun asuntomessuilla.
Oulussa järjestetty hanke oli Tehtaan toimintaperiaatteiden mukainen. Slummia rakentamaan ja asuttamaan oli kutsuttu kaikki asumiseen liittyvistä asioista kiinnostuneet. Ei ollut yhteistä kantaa eikä julkilausumaa, vaan alusta pitäen korostettiin tapahtuman avointa luonnetta.
Useimpien mielissä projekti asettui asuntomessujen tarjoamaa puhtoisen iloista Suomi-kuvaa vastaan. Tehtaassa käydyissä keskusteluissa nousi esiin myös näkökulmia kaavoituksen mahdista puhtaasti esteettisiin seikkoihin. Asuntomessut provosoivat monia, koska niitä mainostettiin Oulun tervaporvareiden perinnöllä ja it-menestyjien imagolla. Heräsi kysymys, puuttuiko kuvasta jotain.
HEINÄKUUN 14. PÄIVÄN iltana paikalle saapui 13 rohkeaa, karuissa oloissa asumiseen valmistautunutta huimapäätä. Sovelias paikka hökkelikylälle löytyi Toppilansalmen vastarannalta.
Ensiksi valitsemamme kohta ei kelvannut Oulun kaupungille, joka varjeli messualueen koskemattomuutta. Seuraava yritys tuotti jo tulosta, mikä saattoi johtua siitä, että luovuimme ajatuksesta informoida kaupunkia.
Paikka oli mitä ihanteellisin, kuin suoraan omakotiasujan toivelistalta: keskustan tuntumasta, meren ääreltä.
Toppilan satama on lopettanut toimintansa vuosia sitten. Vanhat satamalaiturit lahoavat pystyyn kovaa vauhtia, eivätkä suojellut myllyrakennuksetkaan ole enää täydessä tikissään.
Valitsemamme tontti ei mitä ilmeisimmin kiinnostanut ketään, sillä minkäänlaisia valituksia emme kuulleet. Olimme löytäneet hylätyn maapalan.
LÖYDETTYÄMME TUON mainion tontin aloitimme välittömästi rakennustarpeiden etsimisen. Maailma on sillä tavalla hieno paikka, että jätettä kyllä löytyy. Aikaisempien kokemustemme nojalla tiesimme, että jätelavoilta saisi materiaalia vaikka kokonaisen kylän tarpeiksi.
Emme olleet hankkineet etukäteen mitään muita rakennustarpeita kuin nauloja ja muutaman pressun. Työvälineet kukin toi mukanaan.
Ei tarvinnut ottaa montakaan askelta, kun oli jo jätteiden aarreaitassa. Yksi slummiprojektin tavoitteista olikin kierrättää hylättyä tai kierrättämistään odottavaa materiaalia. Suomen kansallismaisema: joutomaa romuläjineen.
RAKENNUSTYÖT SUJUIVAT ripeästi harjaantuneelta ryhmältämme, joka ei tuhlaillut aikaansa mittanauhojen ja suorakulmien kanssa. Päärakennus oli harjakorkeudessaan ennätysajassa, sillä sateen uhka oli ilmeinen.
Oli alusta asti selvää, ettei kukaan johtanut työmaata, vaan jokainen rakensi omalla tyylillään mitä ikinä mieli teki. Rakentajien kuvataidetaustat työntyivät tässä vaiheessa esiin tuottaen standardirakentamisesta poikkeavia ratkaisuja. Osa tekijöistä suhtautui talonrakennukseen veistotaiteesta tutulla pieteetillä.
Slummi rakentui orgaanisesti, ilman suunnitelmia ja rakennuspäälliköitä. Tämä on harvinaisempi toimintamalli suomalaisessa rakentamiskulttuurissa. Vapaasti muotoutuvaa ja suoraan ihmisen tarpeista kumpuavaa kaupunkisuunnittelua kaivattaisiin ehkä enemmänkin.
Jähmeä pohjoismainen tapa jäsentää ympäristön valmiiksi niin, etteivät asukkaat saa itse vaikuttaa siihen. Tämä viestii toki siitä, että joku meistä välittää. Mutta osuuko joka olettamus aina kohdalleen? Valtaahan siinä käytetään kun suunnitellaan, mitä milloinkin rakennetaan ja ketä varten.
ENSIMMÄISENÄ YÖNÄ jäi lepo vähiin. Rakentajat kotiutuivat pikkuhiljaa uuteen asuntoonsa ja laajennussuunnitelmatkin alkoivat kehkeytyä.
Hankkeen edetessä päärakennus sai seurakseen infopisteenä toimineen aurinkokatoksen. Tärkeäksi rakennelmaksi muotoutui terassikatos päärakennuksen yhteydessä. Kaatopaikalle joutumistaan odotelleet kaksi nojatuolia ja kaksi sohvaa varmistivat pation aseman toiminnan hermokeskuksena.
Ruuan valmistamiseen käytettiin itse muurattua tulisijaa. Siinä kelpasi paistella vastapyydettyjä ahvenia ja keitellä teetä satamaalueen yrteistä.
Kappaleen matkaa hylätyn radan vartta poispäin leiristä sijaitsivat käymälätilat. Pihapiiriimme kuului myös keskeneräiseksi jäänyt terassiravintola ja puuvaja.
ALKURUTISTUKSEN JÄLKEEN ei rakennustahdin tarvinnut enää huimata päätä. Arkielämän rutiinit muodostuivat vähitellen. Entinen elämä kerrostaloyksiössä tuntui jo kaukaiselta. Elämä slummissa ei tuntunut tikanheittokisoineen ja aamu-uinteineen lainkaan hullummalta, mutta samaa tuskin voisi sanoa, mikäli asuisi oikeassa slummissa.
Maailmalla on asumisen malleja laidasta laitaan. On helppo niputtaa koko joukko köyhimpiä ratkaisuja slummikäsitteeksi tietämättä mitä kaikkea se pitää sisällään.
T.E.H.D.A.S. ry:n projektin tarkoituksena ei ollut rinnastaa Oulun- asumistamme ja elämää kolmannen maailman hökkelikylissä. Yhteytemme oikeiden slummien asukkaisiin oli siinä, että niin oikeissa slummeissa kuin Toppilanrannan hökkeleissäkin oli luotava oma-aloitteisesti puitteet elämälle. Ehkä voi myös heittää ilmoille kysymyksen siitä, minkä verran yksilö voi vaikuttaa ympäristönsä rakentumiseen.
KOSKA SLUMMIMME SIJAITSI asuntomessujen läheisyydessä, saimme tottua jatkuvaan vierailijoiden virtaan. Ihmiset olivat kiinnostuneita asumismuodostamme siinä missä messutaloistakin.
Pidimme ovet avoimina ja rohkaisimme ohikulkijoita pistäytymään. Toisin kuin messualueella, meillä ei ollut aukioloaikoja, vaan seuraan sai liittyä mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä. Vieraita kävikin kansanedustajasta rantojen miehiin, eikä ketään käännytetty slummimme portilta.
Moni vieraistamme halusi nähdä hankkeemme yksinomaan vastaiskuna asuntomessuille. Poliittiset kantamme vaihtelivat ymmärrettävästikin sen mukaan kuka oli äänessä.
Jouduimme aika ajoin tarkentamaan päämääriämme, jotka eivät olleet puhtaan propagandistisia. Asia kun on niin, että taide ei aina voi antaa vastauksia, vaan joskus on tyytyminen kysymyksiin. Slummiprojekti esitti näitä kysymyksiä yhtä monta kuin oli asukkaita kylässä:
Onko Suomessa asunto-ongelma? Kenen ongelma se on, jos on?
Mikä on asunto-ongelma?
Mikäli asuntokysymyksessä on ongelmakohtia, kuinka hyviä lääk-keitä niiden ratkaisemiseksi asuntomessuilla tarjotaan?
Onhan se kumma juttu, että jossain on tyhjiä taloja purettavaksi asti, kun samalla toisaalla asuntojonot venyvät venymistään.
VIERAAT OLIVAT ilahduttavan usein halukkaita viivähtämään patiollamme ja puimaan maailmanmenoa. Moni vakuutti pitäneensä asumustamme parhaana messuasuntona, mistä meille tuli hyvä mieli.
Useat myös tuntuivat saaneen ajateltavaa sekä messujen että meidän ansiostamme. Moni asumuksellamme vierailleista tuli suoraan messualueelta, osa peräti vihaisena. Varsinkin Toppilan seutua ikänsä katselleista osa oli pahoillaan nykymenosta.
Varsinainen yleisöryntäys koettiin varsin absurdeissa merkeissä. Pajukkoa puskevaa junarataa pitkin pihaamme saapui lättähatullinen saksalaisia turisteja. Kamerat kävivät kuumina ja tunnelma oli sangen kansainvälinen.
RAKENNUSINNON vähitellen laantuessa nousi erääksi keskeisistä teemoistamme sosiaalisuus. Toppilasta on näemmä puuttunut julkinen olohuone, joka toisi ihmisiä yhteen mahdollistaen hedelmällisen dialogin.
Naapurustosta ja kauempaakin tuli ihmisiä viettämään aikaa kanssamme, auttamaan rakennustöissä, grillaamaan, uimaan ja lopulta muutama rohkea yöpymäänkin.
Paikallisväestö suhtautui slummiimme poikkeuksetta suopeasti, jotkut toivat meille limpparia ja pullaa. Eräs herra toi öljylampunkin, jottei slummissa tarvitsisi istua pimeässä. Naapuruston merenkävijäyhdistys tarjosi saunan käyttöömme.
Koska asutimme entistä satamaaluetta, tuli vastaan monta vanhaa merimiestä. Kuulimme kiintoisia tarinoita alueen paikallishistoriasta ja nykyisyydestäkin jotain.
SLUMMI-PROJEKTI osoitti meille, miten kiinnostuneita ihmiset todella ovat ympäristöstään. Vapaana taidemaailman etäännyttävistä käytännöistä julkinen tilataide/veistos/ performanssi oli helposti lähestyttävää nykytaidetta. Toisin kuin mihin galleriaympäristössä olimme tottuneet, yleisö kommentoi muotoseikkojen sijasta itse asiaa.
Orgaaninen slummikyläyhteisö osoitti voimansa vaihtuvuudessa. Vaikka Tehdas olikin järjestävänä tahona sitoutunut viemään homman läpi, mukaan tuli jatkuvasti uusia ihmisiä. Osa ensin tulleista taas joutui työkiireisiinsä vedoten poistumaan etuajassa.
Vaihtuvuutta oli salaa toivottukin. Olisihan hienoa, jos taide voisi toimia vain sytkärinä, joka sytyttää hallitsemattomana leviävän maastopalon, ja sitten sujahtaa taskuun piiloon.
Kun asutetaan vallattua maapalaa, ei sitä sovi omia. Slummi oli vähintään yhtä paljon oululaisten kuin meidänkin.
KOTIINPALUUN alkaessa häämöttää täytyi vielä purkaa rakennelmat ja siivota todisteet tapahtuneesta pois. Alusta asti oli suunnitelmamme ollut hoitaa asianmukaisesti loppuun saakka rakennusmateriaalin kierrätys. Tilasimme jätelavan ja maksoimme kiltisti jätteenkäsittelymaksut. Voisi peräti sanoa, että teimme oman pienen osamme Oulun siivoamisessa. Kokosimme kasan romua ja roskaa ja järjestimme sille viimeisen matkan.
Kirjoittajat toimivat nuorten kuvataiteilijoiden perustamassa T.E.H.D.A.S. ry:ssä. Yhdistys järjestää hankkeita, jotka onnistuakseen vaativat laajempaa yhteistyötä. Yhdistys ei ole niinkään kiinnostunut näyttelytoiminnasta perinteisessä mielessä, vaan luo mahdollisuuksia tehdä taidetta osana ympäröivää todellisuutta.
Simo Saarikoski & Jussi Matilainen
