Piskuisessa Conkalin kylässä Etelä-Meksikossa elää hiv-positiivisten yhteisö Oasis. Sen asukkaat, yhteiskuntansa moneen kertaan hylkäämät, ovat rakentaneet itselleen turvapaikan kauas ulkomaailman vaatimuksista.
Matkustin Kaakkois-Meksikoon tarkoituksenani tutustua zapatistiliike EZLN:n La Otra Campaña -toimintaan. Kukaan itseään kunnioittava toimittaja ei olisi kieltäytynyt tästä erään katolisen papin neuvottelemasta tilaisuudesta haastatella intiaanisissiliikkeen EZLN:n keulakuvaa, komentaja Marcosia.
Ajattelin, että tämä kohtaaminen tulisi olemaan käännekohta toimittajanurallani. Silloin en vielä kuitenkaan tiennyt, että ne olivatkin toiset äänet, jotka minua tulisivat syvimmin liikuttamaan.
Oasiksen suurperheeseen tutustuminen on ollut minun toimittajanurani mielenkiintoisimpia kohtaamisia. Me toimittajat metsästämme aina ”suuria uutisia” ja unohdamme usein, että juuri pienet elämäntarinat – täynnä jokapäiväistä kärsimystä ja elämäniloa – ovat niitä uutisia, jotka eniten tarvitsevat paperia, mustetta ja julkisuutta.
Eräänä aamuna, kun keskitaivasta lähestyvän auringon kuumuus oli jo alkamassa tukahduttaa innostustani, nousin Méridassa Conkaliin vievään bussiin. Matka ei ollut pitkä, mutta pikkuinen bussi teki monta pysähdystä.
Pysäkille jäi nainen, joka oli matkustanut maaseudulta kaupunkiin edellisenä päivänä myymään riippumattojaan. Kyytiin nousi vanha mies mukanaan pari vuohta, jotka hän aikoi myydä Chicxulubin kylässä, Conkalista pohjoiseen.
Kun vihdoin saavuimme Conkaliin, minusta tuntui kuin olisin matkustanut aikakoneella suoraan 1800-luvulle. Conkalin kunta on tasankoa, jolle satunnaiset kiviröykkiöt ja mayaintiaanien pyhät puut, kapokkipuut, antavat pinnanmuotoja. Silloin tällöin chachalaca-lintu lauloi jossakin kaukaisuudessa ja jokunen raukea iguaanilisko osui tielleni.
Vaikka kylässä ei ole kuutta tuhatta asukasta enempää, siellä sijaitsi fransiskaanien neljäs luostari niinä aikoina, kun katolinen kirkko käännytti alkuperäisväestöjä kristinuskoon ristin ja miekan avulla. Tänä päivänä luostari näyttää hyljätyltä ja perikatoon tuomitulta, aivan kuten kylä itsekin.
Historioitsijoiden mukaan Conkal on saanut nimensä kauniin cuunka– tai kahyuc-nimisen kukan mukaan. Tein kaikkeni nähdäkseni edes vilauksen kukasta, mutta tuloksetta.
Vanhassa rähjäisessä kaupassa tapasin hauraan vanhuksen, jolta tiedustelin suojakoti Oasiksen sijaintia. Hän lupasi kymmenestä pesosta kyyditä minut huonokuntoisella polkupyörätaksillaan tuohon ”sairastelijoiden asumukseen”.
Kun saavuimme suojakodin pihalle, kaksi noin kahdeksanvuotiasta tyttöä vastaanotti minut huutaen ”Tuolta tulee susi! Tuolta tulee susi!” Myöhemmin minulle kerrottiin, että toinen pikkutytöistä kantoi HI-virusta, mutta toinen oli täysin terve tartunnan saaneesta äidistään huolimatta.
Samanaikaisesti talon asukkaat purkivat pihalla Gatorade-juomatehtaan lahjoituslastia, joka tuli kaukaa pääkaupungista. Ryhdyin auttamaan heitä virvoitusjuomakorien kantamisessa ja pinoamisessa. Ulkopuolisen avun puutteesta johtuen suojakodin sairaat toimittavat tarpeen vaatiessa sairaanhoitajan, lastinpurkajan, muurarin, uskotunkin virkaa…
Viivyin Oasiksessa koko päivän kuunnellen asukkaiden ja sisukkaan johtajan Carlos Méndezin tarinoita. Suojakodin käytävillä korviini kantautui myös paremmasta huomisesta haaveilevan elämän kuiskauksia. Etelä-Meksikon paradoksi on vaikuttanut minusta aina yhtä uskomattomalta: mitä enemmän köyhyyttä ja epätoivoa ympärillä on, sitä enemmän ihmisten silmissä voi nähdä loistetta ja iloa. En ehkä löytänyt kaunista cuunka-kukkaa saapuessani Conkaliin, mutta kylässä viettämäni päivien aikana löysin kauneuden kylän asukkaiden sydämistä.
Lue myös Sammien ja Gerardon tarinat:
Suomennos Elisa Pehkonen.
Alejandro Cárdenas
