Autokauppias ja vanha talousrikollinen Yrjö Laakkonen ilmoitti harkitsevansa lahjoituksen tekemistä yliopistolle, kunhan varmistettaisiin, että rahat eivät mene filosofeille.

Ammattikuntani edustajilla oli joulun alla hauskaa. Itä-Suomen yliopisto oli ”yllättäen” havainnut nykyisen lain edellyttämän yksityisen rahoituksen keräämisen vaikeaksi ja joutunut kääntymään Joensuun rikkaimman miehen puoleen.

Autokauppias ja vanha talousrikollinen Yrjö Laakkonen ilmoitti harkitsevansa lahjoituksen tekemistä yliopistolle, kunhan varmistettaisiin, että rahat eivät mene filosofeille.

Ensimmäinen tällaisesta uutisesta heräävä tunne oli lämmin ammattiylpeys. Filosofiasta ei ole onnistuttu tekemään yritysjohtajien seminaareihin kelpaavaa konsulttijargonia, vaikka eräät tahot kovasti yrittävätkin.

Tapaus on kuitenkin oireellisuudessaan myös vakava. Tautologinen tosiasia nimittäin on, että yksityinen rahoitus tekee aina jostakusta lahjoittajan. Lahjoittajalla on luonnollisesti oikeus määritellä, miten toivoo avokätistä lahjoitussummaansa käytettävän.

Alueellisille talousvaikuttajille on ominaista, että heillä on paljon mielipiteitä ja liioiteltuja käsityksiä omista yhteiskunnallisesta visiostaan. Siksi he kertovat mielellään mielipiteitään ja olettavat niitä myös kuunneltavan.

Rahoitusmalleista päätettäessä päätetäänkin ensisijassa siitä, saako näitä mielipiteitä pitää sinä, mitä ne ovat – kohtuullisen mielenkiinnottomana yksityisajatteluna, sellaisena jolla mielipidesivut väsyttävät lehtien lukijoita päivittäin.

Rahan valtaa kritisoitaessa onkin hyvä muistaa, että todella voitonhakuinen raha on varsin sidottua. Tuottovaatimus asettaa tiukat ehtonsa, eikä rahamies voi muuta kuin kanavoida pääomaa lainalaisuuksien ja laskelmien mukaan (olkoonkin, että näitä lainalaisuuksia ohjaava politiikka on yleensä suunniteltu kelvottomasti).

Toisin on voittoa tavoittelemattoman rahan laita. Rahan valta on puhtaimmillaan silloin, kun sitä voi kanavoida oikkujen perusteella. Tämä pätee vain ja ainoastaan lahjoituksiin.

Yksityisen ja julkisen rahoituksen yhdistelmä verrattuna kokonaan julkiseen rahaan ei yleensä muuta rahoituksen määrää. Tärkeät asiat hoidetaan tavalla tai toisella. Sen sijaan rahan kanavoinnin logiikka muuttuu.

Kun tällainen rahoitusmalli hiipii myös elämälle välttämättömien palveluiden kentälle, yksityisestä rahoituksesta tulee todella vaarallista. Yliopistojen joillakin laitoksilla voi olla varaa olla ylpeitä kirppuisesta imagostaan, mutta kaikilla ei ole.

Kierous on siinä, että mitä tärkeämpiä toimintoja sotketaan ohjaamalla rahoitusta yritysten imagohuolen tai satunnaisen rahamiehen päähänpistojen perusteella, sitä suuremman moraalisen latauksen asia saa taakseen. Mallin kritisoija saa välittömästi niskaansa syytöksen: mitä sinä itse olet sitten tehnyt tämän tärkeän asian hyväksi?

Oikea vastaus: en mitään – paitsi vaatinut, että tarvittavat resurssit hoidetaan käyttöön niin, että niitä kyetään kohdentamaan järkevästi.

Teppo Eskelinen