Minun oli pakko saada tuo titteli takaisin. Ajattelin, että ilman sitä en voi auttaa muita ihmisiä eikä minusta ole mitään hyötyä.

Olen koukussa scifisarja Taisteluplaneetta Galacticaan. Sarjan innoittamana näin eräänä yönä unta, jossa yritin saada takaisin oman sotilasarvoni, oman arvonimeni. Olin unohtanut sen.

Yritin selittää ihmisille, että tällainen keltainen univormu ja siihen kuuluva arvonimi kuuluu minulle, en vain osaa sanoa mikä arvonimeni pitäisi olla. En edes tunne sotilasprotokollaa. Minun oli pakko saada tuo titteli takaisin. Ajattelin, että ilman sitä en voi auttaa muita ihmisiä eikä minusta ole mitään hyötyä. Ilman sitä olen merkityksetön ja hyödytön ympäristölleni enkä voi toimia sen hyväksi.

Todellisuus on vastaavanlainen. Olen työtön aikuisopiskelija ja sosiaalipummi. Arvonimen puute kasvaa koko ajan sen myötä kun tulen vanhemmaksi. Mitä vanhemmaksi tulen, sen arvottomammaksi muutun. Kulut kasvavat ja sairaus syvenee. Potentiaali pienenee.

Olen “nuorisotyötön” ja “syrjäytynyt”. Tai toiset sanovat “pudokas”. Voin varmuudella todeta, että esitän unessa itse itseäni ja arvonimen puute kuvastaa todellista arvonimen puutettani tässä yhteiskunnassa.

Uni siis kertoo: tunnen oman arvoni, mutta sitä eivät tunne muut. Minun täytyy saada titteli voidakseni toimia yhteiskunnassa, tullakseni kuulluksi, näkyväksi ja toisille ihmisille tarpeelliseksi.

Siinä on kenen tahansa nuoren ystäväni tragedia. Erään ystäväni tarina sai kuitenkin vakavamman pisteen, kun hän kuoli oman käden kautta uudenvuoden päivänä. Hän oli lahjakas, älykäs, aktiivinen, urheilullinen, iloinen ja hyvänäköinen. Ja silti hän oli “pudokas” jos joku. Traagisuudesta puhumattakaan.

Uneni luoma vertaus suomalaisesta yhteiskunnasta sotilaallisena instituutiona ei ole mahdottoman huono. Suomihan on sodassa. On lama, työttömyys on huipussaan, nuoret pahoinpitelevät itseään ja toisiaan. Ajat ovat kovat ja suomalaiset taistelevat.

Kokoomusteltta on pystytetty pakkaseen, Jyrki Katainen seisoo sen edessä ja puhuu ihmisille, vaikka on todella kylmä ilma. Kokoomusnuoret, terveet ja tiukat toivon lähettiläät pistävät perseensä kirjaimellisesti pantiksi isänmaan puolesta.

Kertoiko uneni tästä taistelusta? Vai kertoiko se jostakin laajemmasta, sodasta jossa vihollinen on tuntematon. Hälytystilasta, jossa ihmiset elävät juosten ja huohottaen. Yrittävät yrittämästä päästyään, tavoitellen korkeinta, parasta, kauneinta ja nopeinta.

Yhteiskuntamme on tilassa, jossa nuoret miehet ja naiset huitovat rintamalla kätensä irti tietämättä miksi. Ja kun käsiä ei ole, he eivät voi tehdä “duunii duunii”. He istuvat kädettöminä asunnoissaan ja kyynelehtivät omaa riittämättömyyttään.

Kun tilanne on tämä, on ehkä armollisempaa hypätä takaisin valheelliseen putkeen, jossa pelastetaan Suomea lamasta. Paskaduuneja ja armotonta kulutusta, sillä kaikki muu on laman ruokkimista, viholliselle veljeilemistä. Ja vaikka lama loppuu, lamataistelu ei lopu. Se jatkuu hellittämättä. Ja nuo juoksupyörän pudokkaat ovat vain koneiston elotonta lihaa, läskiä juoksevassa kehossa.

Eivätkö juoksijat huomaa, että ulkona on hyytävän kylmä ja että se on läpikotaista? Se on yhteiskunnan luissa ja ytimissä.

Ruusu Haarla