Kuvataiteilija Erkki Pirtola selaa uutta kirjaa ystävästään Kalervo Palsasta. Maailma on totta, yhteiskunta on perseestä & Palsa on punk!
Taiteen tohtori Jyrki Siukonen törmäsi uudessa virassaan Rovaniemen yliopiston lehtorina Lappiin. Pohjoisen viina, viima ja vimma, jota Kalervo Palsan ronski taide kuvaa, on varmaan kiehtonut Siukosta, entistä tamperelaista punkkarirumpalia, kirjoittamaan kirjan Kalervo Palsasta, ”Kittilän kurusta”. Nykyään Siukonen on kuivan käsitteellinen nykytaiteilija, joka Palsan kautta palaa myös omille juurilleen.
Kirja onkin verevä! Se sisältää kolme esseetä, joissa tarkastellaan Palsan suhdetta jänkämaisemaan, koiran tappamiseen ja Lars Levi Laestadiukseen. Etenkin viimeksimainittu avaa uuden siivun palsatutkimuksissa, mutta muutenkin kirja on täynnä loistavia huomioita. Pitkässä esipuheessa Siukonen tuo Palsan nuoruudenvaiheet esiin uudessa valossa, etenkin Kallen suuren esikuvan Alpo Jaakolan tapaamisen Loimaalla 1960-luvun lopulla.
”Taiteeseen tarvitaan vain hulluutta ja itsetuntoa”, Alpo Jaakola lausahti, ja tästä tuli myös Kallen ohjenuora. Jaakolan Muistopuiston mytomaaniset patsaat ja maalatut mökit innoittivat Palsaa luomaan oman taiteilija-ateljeensa Getsemanen, ja Jaakolan Ruusuruoska-sarjakuvateos rohkaisi Palsaa eeposmaisiin sarjakuvateoksiin.
Tunsin Palsan henkilökohtaisesti, koska hän asui luonani Helsingin Kristianinkadulla vuodet 1970–1972. Muistan Palsan ilmeen, kun hän saapui asunnolle, josta avautui näkymä Hakaniemeen vievän Itäväylän sillan ylle. Kontrasti Kittilän raitille oli varmasti äärimmäinen.
Palsa istui ikkunan edessä tunkien kylmästä kangistuneet sormensa vanhanaikaisen lämpöpatterin pulleisiin välikköihin puristellen niitä. Hänen jääkylmässä Kittilän liiterissään oli kyllä kamina, mutta urbaani muodokas patteri sai Kallen rakkauden, ja pian ilmestyi magrittemainen maalaussarja tästä patteriromanssista.
Olimme tavanneet sarjakuvapäivien yhteydessä Turussa, ja hän tuli käymään luonani hakiessaan Kuvataideakatemiaan. Opiskelin psykologiaa ja filosofiaa Helsingin yliopistossa. Tuliaisiksi Palsa toi pinon sinisiä vihkoja, joihin oli raapusteltu nekrofiilinen sarjakuva Eläkeläinen muistelee. Ajattelin, että tässäpä upea tapaus psykopatologian opiskeluuni.
Toisin kävi: Palsa osoitti tieteen kuivuuden verrattuna taiteen metodiin tutkia sielua, ja hän käännytti minut. Palsa-opistoa parempaa alan koulua tuskin voi saadakaan. Hän esitteli heti kärkeen artbrut ja outsider -taiteen ja piti ikänsä mielisairaalassa ollutta Adolf Wölfliä parempana kuin Picassoa, joka oli hänestä ”keikari”. Innostuin maalaamaan Palsan väreillä, ja kuvat veivät mennessään.
Palsa opetti, että ”nerous” on pakkomiellettä. Hän jäi istumaan tuoliin, eikä noussut ylös ennen kuin uni ihmissyönnistä oli luonnosteltu loppuun. Hän työskenteli jonkun elimiä pursuavan maalauksen kimpussa coolisti kuin kirurgi. Loput ajasta hän luki, usein ääneen jotain Snorri Sturlusonia tai ystäväänsä Timo K. Mukkaa, joka kävi kylässäkin.
Palsa oli pari vuotta minua vanhempi, mutta juonut jo ikänsä. Hänen elimistönsä teki oksennusliikkeitä, ja unissaan hän päästi outoja ääniä ja narskutteli hampaita. Kielsin häneltä juopottelun, koska hän muuttui vaikeaksi kännissä. Hän totesikin, ettei alkoholi sovi hänelle ja teki töitä kuin kone. Joskus Kittilän rautaremmi tuli tosin kylään, ja lattia oli oksennusallas.
Siukonen suhteuttaa kirjassaan Palsaa aikansa kulttuurimurrokseen. Palsahan teki 1960-luvulla oman ”hippileirinsä” keskelle Kittilän omakotialuetta pihaliiteriin. Kotimökki oli ainut talo, joka säästyi saksalaissotilaiden tekemistä tuhopoltoista. Hän oli tietoinen poliittisesta historiasta, lukenut klassikoista sarjakuviin ja yhdisti Tex Willeriä William Burroughsiin ja mainoksia pornografiaan. Siukonen seuraa hienosti, miten ”Palsan elämä kiertyy auki kuin katkelmallinen sarja hänen oman kuvansa heijastuksia”.
Siukonen seuraa Palsan päiväkirjoista, kuinka taiteilija luo itsestään kirjallista hahmoa teatraalisten samastumisien kautta. Palsan pateettinen minäkeskeisyys saa joskus huvittavia piirteitä: ”USA on mahtava, tuhon partaalla elävä, neuroottinen, sairas, aivan kuten minä.”
Kaikki liimautui hänen ympärilleen palsakollaasiksi, jonka hän päiväkirjasi, piirsi ja maalasi. Palsa oli snobi omalla käänteisellä tavallaan. Ujo ja arka Kalervo Palsa tuotti Markiisi de Palsa -roolihahmon, jossa hän sai luvan olla friikki psykopaatti tai ihmissusi. Siinä oli yhtä paljon infantiilia kakkakepposta kuin hybristä, joka oli hänen uskontonsa: ”Olen jälleensyntynyt August Strindberg”, sanoi Palsa leikatessaan viiksensä ja partansa August-tyyliin.
Agnostikko Palsan ”alterpalsa” samastui suurmiehiin jumalkorvikkeina. Hän nosti itsensä kuin Münchausen hiuksistaan nerojen joukkoon, mikä merkitsi pelastusta epävapaitten tyranniasta. Toisaalta Palsa nauroi tälle hahmolleen, jolle hän taikoi kaikki mahdolliset mielisairaudet, paheet ja synnit, joita ei itse kyennyt tekemään. Toisaalta se oli pimeys itse.
Siukonen toteaakin, että huolimatta paljosta kirjoittelusta ”Palsa on pitkä – vaikka hänen elämänsä oli lyhyt”. Palsa kuoli vuonna 1987 Getsemanessaan keuhkokuumeeseen vain 40-vuotiaana, todennäköisesti heitteillejätön seurauksena.
Todellisuudessa Palsa oli vetäytyvä, hiljainen ja yliherkkä. Siukonen kurkistaa Palsan todelliseen tuskaan, kun hän joutui tappamaan Hemppu-koiransa. Siukonen lainaa kokonaisuudessaan vaikuttavan otteen päiväkirjasta, joka paljastaa Palsan kirjallisen lahjakkuuden ja asenteen:
”Vihaan tappamista ja kaikkia, jotka nauttivat siitä.”
Palsa teki myös sarjakuvan, missä haavoittunut koira tulee puhumaan isännälleen kuin ihminen. Siukonen rinnastaa Palsan riipaisevaa tarinaa Teemu Mäen kissantappovideoon, missä runkataan raadolle. Taiteen tohtori innostuu tiukkaan runkku-analyysiin! Palsalle runkkaus oli liki uskonto ja hän maalasi itsensä runkkaamassa Albreht Dürerin rukoilevien käsien siunaamana. Näin alterpalsa ”pyhitti” itsetyydytyksen.
Siukonen erottaa Palsan runkkaamisen elämää kannattavana voimana ja vaihtoehtona itsemurhalle suhteessa Mäen tappoteoksen ruiskeisiin. Tätä erektion ja tappamisen nautinnon mahdollista yhteyttä Siukonen ruotii ja sitä, voiko tappamista ylipäätään tehdä ”taiteena”. Hän tuo rinnastukseen vielä impotenssissa piehtaroivan Saarikosken tappamassa vessassa lemmikkihiirtään. Verisen esseen nimenä on Koira, kissa ja hiiri, mikä viittaa eläinsatuihin.
Palsan taide oli suoturpeeseen sidottua – kirjaimellisesti: ’palsa’ tarkoittaa ikiroutaista suokyhmyä. Siukonen ottaakin palsakirjansa kansikuvaksi 1966 maalatun Jänkäsuon, jota pitää avainkuvana palsalaiseen lapinsieluun, ja seuraa nuoren Palsan sielunmyllerrysten heijastumia jänkämaalausten hallusinaatioissa ja siirtymissä omakuviin. Siukonen oivaltaa hyvin loputtomat variaatiot Palsan peiliteatteriksi, missä hän saattoi huudahtaa: ”Mie oon v. Gogh!”
Palsa valmistui Kuvataideakatemiasta 1970-luvulla vain saadakseen todistuksen, jota näyttää ”houkille, joilta taide on aina salassa”. Hän siis tutustui nykytaiteen heimoon ja sen tyylimerkkeihin, mutta ne jäivät vieraiksi. Hänhän kuului omaan heimoonsa, joka muodostui Kittilän Getsemanen ympärille paikallisista tenttumiehistä. Näistä kulkureista hän maalasi muotokuvia.
Muistan, kun hän luonani saattoi valmiiksi yhden vaikuttavimmista maalauksistaan, missä tenttumies oli kuollut lumihankeen. Voi kuvitella, että tuliliemen vahvistamat tarinat saivat kuvitusta Kallen kynästä. Se oli äijien heimotaidetta: Jätkillä kirveet kourissa ja nainen rakovalkeana. Palsan kuvissa paikallisesta rivoudesta tuli karnevalistinen filosofia, joka laajeni yhteiskunnalliseksi hörönauruksi. Kuten Tom of Finland, joka oli Kallen suosikki, sanoi: ”Mulkkuni on kriitikkoni.”
Palsalle varmasti rakkaat tenttu-ukot olivat ne, joiden nauru takasi kuvan pätevyyden. Hän jopa maalasi salonkityylisen kuvan itsestään Rautaremmin kanssa valokuvan perusteella. Olisi mielenkiintoista lukea feministinen analyysi Palsan miestarinoiden maailmasta.
Seksi oli Palsan elämässä kuitenkin vain loputtoman ahdistuksen kuvastoa, runkkaaminenkin johti syyllisyyteen. Palsa oli saapasjalkakommunisti, jota riivasivat myös uskonnolliset tunteet. Nämä olivat varmaankin 1970-luvun kittiläläiset ääripäät. Helsingin stalinisteihin hän ei saanut yhteyttä. He torjuivat Palsan housuttoman Leninin, eikä hänellä ollut sijaa vallankumouksessa.
Siukonen vertaakin Palsan nihilismin propagandaa Laestadiuksen tulisiin saarnoihin: ”Ejkä Riettan Peräsuoli ole sannu kyllääns viälä tehdä mackaroita Cristittyin verestä, ennen kuin maailmaa loppu.”
Kuten Lars Levi maalaa seurakunnan eteen himo- ja viinahelvettejä keskiaikaisella meiningillä, niin samaahan teki Kalle! Syntiinlankeemuksen tulostus! Siukonen tekee hienon analyysiin Palsan 1970-luvun suurteoksesta Laestadius. Kuten kovan linjan kristitty Laestadius saarnaa Jobin postilla, niin maalaa kovan linjan humoristi Palsa perseensilmänsä huutamaan tuomiota ja huomiota kuvottavalle maailmalle.
Hurjia syntejä vastaan tarvitaan yhtä hurjia saarnamiehiä. Palsan kuoleman jälkeen paikallinen psykiatri paljasti Palsa-muistopäivillä Kallen lappilaisen itsetuhoisen mielenmaiseman maalariksi. Tässä piillee syvempi kysymys: Miksi?
Siukonen nostaa esiin Tere Vadénin kirjan Arktinen hekkuma, jossa hän käsittelee Palsaa edustamassa alkuperäistä suomalaista voima-ajattelua, joka ”purskahtelee” eurooppalaisen tuontiajattelun takaa. Mentaalinen imperialismi on iskenyt šamaanit ikiloveen, mistä kuitenkin kuuluu vielä turkkalaista tai palsalaista örinaa, ja välillä purskahtaa!
Lainatakseni Siukosta: ”Kannattaa huomata, että Vadén ei esitä Palsaa suomalaisen ajattelun esimerkillisenä edustajana per se, vaan pikemminkin kompleksisena ja ristiriitaisena kyseenalaistajana ’perse’.”
Siukosen kirja on loistava tutka tähän ”Euroopan synkimpään taiteilijaan”, kuten Kalle itseään nimitti. Lapin taivas repeää heviksi huudoksi vastakohtana toisen Kittilän suuruuden, Reidar Särestöniemen, turistikuviin.
Kuvasin ensimmäisen videoni Palsan Getsemanen purusta hänen kuoltuaan 1987. Sadat kuvat levisivät ulos ensimmäiseen ja viimeiseen näyttelyyn Palsan kotipihalla. Getsemane on nykyään röttelö. Palsa kertoi unestaan, jossa koko tontti oli päällystetty jättimäisellä juustokuvulla ja koko hänen taiteensa oli siellä sisällä. Ehkäpä se toteutetaan joskus, kun Palsan kullit ikonisoituvat unohdetun totuuden totemeiksi.
Jyrki Siukonen: Laulu sieluni autiudesta. Kolme tutkielmaa Kalervo Palsasta. Lapin yliopistokustannus 2009. Julkaisua voi hankkia Lapin yliopiston Tiede- ja taidekirjakauppa Tilasta sekä hyvin varustelluista kirjakaupoista.
Tere Vadén: Arktinen hekkuma. Atena Kustannus 1997.
Erkki Pirtola
