Samalla kun etsin elämästä turvallisuutta ja pysyvyyttä, teatteri on muutosta ja vaaraa, kaatumista naamalleen. Mitä siis olen tekemässä?

Aloitin opiskelun teatterikoulussa. Olenkin viimeiset kaksi kuukautta opetellut jumppasalissa toiseen ihmiseen reagoimista, suuntaamista, kontaktia ja impulsiivisuutta.

Opettelemme liikkeessä pysymistä, samalla kun rationaalinen mieli yrittää jäädyttää meitä paikalleen. Samalla kun korruptoitunut kulttuurimme kannustaa sisäiseen kuolemaan, me opettelemme elämään.

Kokemus opettaa, ettei kannata katsoa toista syvälle silmiin, se sattuu. Se opettaa, ettei kannata vajota liikkeen hurmioon tai peto nappaa. Se opettaa, että tarjoaminen on turhaa, sillä kukaan ei huomaa sitä.

Samalla kun etsin elämästä turvallisuutta ja pysyvyyttä, teatteri on muutosta ja vaaraa, kaatumista naamalleen. Mitä siis olen tekemässä?

Ehkä vastareaktiona tälle päättömyydelle, jota olen opiskellut kahdeksan tuntia päivässä, olen vapaa-ajalla ajautunut katsomaan samaa elokuvatrilogiaa jo viidettä kertaa. Toisto lohduttaa.

Trilogia on vampyyrisaaga Twilight. Se kertoo tytöstä, joka rakastuu vampyyriin. Draamallinen vaara perustuu osapuolten elossa ja yhdessä pysymiselle.

Seikkailua ja romantiikkaa, onko mitään parempaa?

Olen hypännyt taiteilun kelkkaan siksi, että minulla on tarve löytää merkityksiä. Taiteilijan työ on seikkailemista eksoottisissa maastoissa eksymisen uhalla. Taiteilija ajaa itsensä tahallisesti jonkinasteiseen mielenhäiriöön herkistyäkseen näkemään yksityiskohtia ja variaatioita maailmassa.

Mielenhäiriön aikana havaittuja näkyjä lähdetään jahtaamaan, niistä yritetään saada ote ja perusteellinen tuntuma. Taiteilija harjoittaa tekniikoita, joilla hetken hulluuden saa toistettua, edes hetkeksi.

Tämä on vähän kuin perhosten jahtaaminen. Amatööri käyttää käsiä, ammattilainen laitteistoa. Parhaimmillaan taiteilija on itse kuin haavi, yhtä hauras ja samalla ekonominen.

Miten Twilight-elokuvat liittyvät tähän? Rakastuminen rinnastuu taiteilijan päättömään jahtityöhön. Rakastunut kiinnittää kaiken energiansa toiseen ihmiseen, aavistukseen toisesta.

Vaikka rakkauden kohde on vain hetkellinen elämän ilmentymä, oletetun kaltainen, pettävä, arvaamaton, muuttuva, siihen panostetaan kaikki. Se ei siis, kuten taiteilukaan, ole lähtökohtaisesti mukavuuden ja varmuuden tavoittelua vaan seikkailua.

Vaikka seikkailu usein käytännössä onkin vain sekoilua, kaikki haluavat sitä. Nuoret jahtaavat sitä ulkomailta.

Uskon kuitenkin, että ihmisen tarvitsee enemmän tehdä sitä, mikä ulkomailla tapahtuu kuin itsestään, rajat hälvenevät, rutiini rikkoutuu, ihmettely alkaa.

Uskon, että omaksumalla tietoisesti taiteilijalle tyypillisen riskinoton tai hyppäämällä rakkauden mahdollisuuteen ihminen voi kokea seikkailua useammin.

Twilight-elokuvat tarjoavat saman keinotekoisesti ja helposti silloin, kun etsintä tuntuu toivottomalta.

Vampires & Nightmares: A Cultural Challenge? Dina Khapaeva luennoi 11.11. tutkijakollegiumin monitieteisessä Approaches to Evil & Wickedness -luentosarjassa kello 14.15–15.45 Helsingissä Fabianinkatu 24, luentosali 136.

Ruusu Haarla