Minä vihaan Jussi Pajusta.
Istun yhtenä päivänä Ylioppilasteatterin aulan sohvalla ystävieni kanssa. Kaikki ovat hiljaa. Teemme esitystä, joka kertoo Helsingin kaupunginvaltuustosta, kaupunginjohtajasta Jussi Pajusesta ja siitä minkälaista Helsinkiä Pajunen maalailee makuuhuoneensa fläppitaululle iltaisin.
Tietääkö kukaan, että kaupunkiamme johtaa helsinginmurhaaja, kaiken yhteisen ja julkisen tuhoaja, voittajien sanansaattaja, jonka tiellä on kaikki likainen: romanit, köyhät, alkoholistit, nistit, keittäjät, lapset, pikkukirjastot ja -koulut?
Pajusen järjestelmällinen lakkautustyö kaupunkikonsernin eri portailla tämän osoittaa. Hän vihaa häviäjiä.
Minä vihaan Jussi Pajusta. Huomaan kuitenkin, että suomalaiset yleisesti vihaavat mielummin mitä tahansa muuta paitsi poliitikkoja.
Me vihaamme paljon itseämme.
Elämme yliyrittämisen ihanteessa ja perinteessä, jossa oma löysyys, epätehokkuus, ja loputtomat tarpeet ja toiveet saavat iltaisin suuret torut. Itselle ei anneta anteeksi, mutta täkäläinen poliitikko saa päästää pienen valheen tai saada muistikatkon.
Ja mitä materialistisimmat tarpeet, ne ymmärretään. ”Se työ on niin vaativaa…”
Me todella uskomme, että Suomi on maailman paras maa, kuten Newsweekin tutkimus meille kertoi.
Suomalaiset innostuivat kehumaan maailman parhaaksi sellaisiakin asioita, joita tutkimus ei ollut parhaaksi todennut, kuten ”lähes ilmaista terveydenhuoltojärjestelmää”. Terveyspalvelut ovat meillä käyttäjälleen kalliimpia kuin missään muissa OECD-maissa.
Outoa.
”Lottovoitto”, olemme oppineet sanomaan. Onko kukaan tarkistanut tätä lentävää lausetta sitten yhdeksänkymmentäluvun, vai onko se vain laman kirvoittama vitsi, joka syntyi silloin. Eikö riittäisi ”ihan ok” maa tai ”nyt vähän tasoaan laskenut”?
Hyvinvointivaltio on saanut ankaria kolhuja sitten 1980-luvun, mutta se on jäänyt monilta tyystin huomaamatta.
Urpilaisen tukka huomataan ja kasvisruokadebatista kiistellään, mutta siihen seisahtuu monella kyky hahmottaa politiikkaa.
Myös maahanmuuttajat kuohuttavat suomalaisissa erikoisia vihan tunteita.
Yrjö Hakanen sanoi kerran valtuustossa: ”Eivät maahanmuuttajat ole romahduttaneet tässä kaupungissa asuntotuotantoa. Eivät maahanmuuttajat ole sopineet kaupunginhallituksessa palveluiden leikkaamisesta.”
Kunnallispoliitikot sen tekivät.
Kokoomuslaiset, suurin puolue Helsingissä, he puhuvat usein siitä, miten ihmisten pitäisi vaatia itseltään enemmän, miten pitäisi maata kuten petaa, ettei ole yhteiskunnan tehtävä kansalaisia hyysätä.
No kertokaa minulle, miksi meillä todella on niin, että se menee ihan toisin päin. Me hyysätään poliitikkoja, puhutaan heistä hyvää ja pehmeitä, ei vaadita täsmällisyyttä, ei rehellisyyttä, ei lamatalkoomyönnytyksiä palkasta tai golfkentistä. Ei haluta raukalta työpaikkaa viedä ja lailla vaivata.
Me sahaamme oman hyvinvointimme oksaa näillä kovilla oikeistolaisilla arvoilla, mutta en edes keksi vertausta sille typeryydelle, mitä tämä poliitikkojen hellittely meidän kulttuurissamme on.
Ruusu Haarla
