Arvostelussa Kolbeinn Karlssonin sarjakuva-albumi Peikkojen kuningas.

Kaukana betonilähiöiden varjoista, taajamien tuolla puolen elää kaksi karvaista kumppania. Irtonaisina muusta yhteiskunnasta he omistautuvat uskonnollisesti vain metsälle ja omalle fysiikalleen.

Pitkä työ palkitaan lopulta, kun metsänhenki antaa heidän synnyttää kaksi poikaa, jotka jatkavat heidän elämäntapaansa. Pojat kasvavat kuin vilja pelloilla, mutta uudella sukupolvella on metsässä omat sopeutumisvaikeutensa.

Hilpeän värikkäästä ja rennosta tyylistä huolimatta ruotsalaisen Kolbeinn Karlssonin (s. 1982) Peikkojen kuningas ei ole mikään kepeä teos. Kirja jakautuu useisiin erillisiin osioihin, jotka hämärtävät ajan ja paikan rajat, jopa sen, millä sivulla liikutaan.

Karlsson onnistuu kuvituksellaan sekoittamaan lastenkirjamaiset satuhahmot rumaan maailmaan. Jopa uhkaavat ja oudot hahmot kirjassa eivät näytä pahoilta. Ainoastaan masentavan rumilta.

Karlsson ei painota tarinaa, sillä kirjan kiehtovin piirre on sen aikalaiskuvaus ja viitteellisyys. Fantasia kohtaa todellisuuden ja Peikkojen kuningas vihjailee jatkuvasti modernin yhteiskunnan ristiriitoihin. Lukijan tehtäväksi jää tämän kuvallisen virran tulkinta.

Kolbeinn Karlsson: Peikkojen kuningas. Huuda Huuda 2009. 166 s. Viisi tähteä.

Henri Salonen