Syyttäjät estävät poliisien virkarikosten tutkinnan & poliisit estävät syyttäjien virkarikosten tutkinnan. Molemmat luottavat siihen, että kansalainen uupuu pyörityksessä. Mediaa ei kiinnosta. Se on maan tapa.

Kuhmolainen rouva kertoo ainoasta kerrasta, jolloin hän joutui pyytämään apua poliisilta reilut kaksi vuotta sitten. Hän oli kesämökillään, joka sijaitsee Kuhmon kirkolta noin 50 kilometriä suoraan erämaahan. Yöllä mökille tuli myös aviomies raivosta sekaisin ja alkoi ryskyttää ovea auki rautakangella.

”Pelkäsin että hän tappaa minut. Soitin poliisille ja pyysin poliisipartiota turvaksi. Päivystäjä sanoi, ettei hänellä ole lähettää yhtään autoa. Lähimmät ovat Kajaanissa, sieltä on mökille 150 kilometriä, ja jos huonosti käy, niin se on jo käynyt ennen kuin partio pääsee paikalle. Päivystäjä kyseli, eikö joku naapuri voisi auttaa.”

Mitähän naapuri olisi sanonut saadessaan tuollaisen soiton kello kolme aamuyöllä? Mitä hän olisi tehnyt rautakangen kanssa riehuvalle miehelle? Ei kuitenkaan kannata pilkata päivystäjäparkaa. Minkä hän sille voi, että ei ole miehiä eikä autoja.

”Totuus on, että huomattava osa hätäkeskusten poliisille antamista hälytystehtävistä on sellaisia, joille poliisi ei kerta kaikkiaan ehdi tehdä mitään”, tiedotti Suomen Poliisijärjestöjen Liiton valtuuston puheenjohtaja Severi Savolainen liiton tiedotteessa toukokuussa 2010.

Poliiseja on liian vähän.

Suomi on EU:n harvaanasutuin maa, jossa on väkimäärään nähden vähiten poliiseja. Kolmisen vuotta sitten yhtä poliisia kohden oli Suomessa 674 asukasta, muissa pohjoismaissa 510–580. Aivan toinen tilanne on Saksassa, jossa on vain 350 asukasta yhtä poliisia kohden. Lisää virkoja ei tule, päinvastoin: hallituksen tavoite on vähentää tällä vaalikaudella poliisihallinnosta 600 henkilötyövuotta.

Tämä on yksi syy kasvavaan vartijabisnekseen. Poliisin jalkapartiot ovat kaduilta kadonneet, tilalle palkkaavat vartijoita ne, joilla on siihen varaa.

Kaikesta huolimatta poliisi saa tavattoman korkeita lukuja sisäministeriön kahden, kolmen vuoden välein teettämässä kyselyssä, Poliisibarometrissa. Tuorein julkaistiin viime elokuussa ja siinä kerrottiin, että 96 prosenttia suomalaisista luottaa poliisiin erittäin tai melko paljon. Korkeammat luvut saivat vain pelastuslaitokset, 99 prosenttia.

Kuva muuttuu, kun kysytään kansalaisten konkreettisia kokemuksia. Vastaajat ovat aiemmin kertoneet, että vain 30 prosenttia heidän tekemistään rikosilmoituksista johti esitutkintaan. Nyt määrä romahti, enää 18 prosenttia kansalaisten ilmoituksista käynnistää esitutkinnan.

Tietenkin kansalaisten rikosilmoituksista osa on aiheettomia, mutta niin on myös poliisin ja vaikkapa verottajan tekemistä rikosilmoituksista. Niistä tutkitaan myös aiheettomat.

Lain mukaan vähäinen teko voidaan jättää tutkimatta, jos asianomistajalla ei ole vaatimuksia. Syyttäjä voi lisäksi määrätä, ettei jotain tekoa tutkita, vaikka asianomistaja sitä vaatisikin, jos teko ja syyllisyys ovat vähäisiä. Tosiasiassa sitä, mitkä tutkitaan ja mikä jätetään, ei kuitenkaan ratkaise pelkästään rikoksen vakavuus. Sen ratkaisee aivan liian usein poliisin ja syyttäjän mielivalta.

Resurssipula selittää osaksi sen, ettei esimerkiksi kaikkia massarikoksia pystytä tutkimaan. Yhteiskunnallisesti paljon vakavampaa on kuitenkin oikeuslaitoksen sisällä oleva rikollisuus.

Poliisit väärentävät asiakirjoja, lavastavat rikoksia, valehtelevat todistajina esitutkinnassa ja oikeudessa. Nämä virkarikokset ovat poliisille ja syyttäjille lähes riskittömiä, sillä ne jätetään tutkimatta. Tässä koneisto on tehokas.

Poliisi lavasti aserikoksen

Helsinkiläinen asekauppias Markus Weckström oli kesällä 2007 pitkän uransa tukalimmassa tilanteessa. Hän oli saanut kihlakunnansyyttäjä Johanna Hervosen haastehakemuksen, jossa väitettiin Weckströmin myyneen pimeän haulikon miehelle, jolla ei ollut aseenostolupaa.

Syyte oli vakava, tuomio sellaisesta veisi asekauppiaalta luvat ja elinkeinon.

Muuan laitosmies oli väittänyt poliisille ostaneensa Weckströmin aseliikkeestä vuonna 2004 haulikon ja hankkineensa jälkikäteen ostoluvan, johon kauppiaan pitäisi merkitä myyjän tiedot.

”Kauppias ei suostu lupaa täyttämään”, valitti laitosmies Helsingin poliisilaitoksen ylikonstaapeli Markku Hakamäelle.

Tarina on perin outo. Ensinnäkin ostolupa pitää hankkia etukäteen – laitosmies kertoi siis syyllistyneensä aserikokseen. Kun kauppias myy aseen, hänellä ei ole mitään syytä olla täyttämättä osaltaan ostolupaa. Poliisi kuitenkin halusi uskoa tarinaan.

Hakamäki meni esimiehensä, tarkastaja Jukka Kasken kanssa etsimään haulikon tietoja Weckströmin liikkeen asekirjanpidosta. Poliisimiehet olivat kovasti tohkeissaan, kun niitä ei löytynyt. Weckström huomautti, ettei haulikosta ole merkintää, koska se ei ole koskaan liikkeessä käynytkään. Tarkastajat eivät huomautuksesta piitanneet vaan tekivät rikosilmoituksen.

Esitutkinnassa molemmat poliisimiehet vakuuttivat todistajina Weckströmin syyllistyneen rikokseen, koska haulikko ei ollut asekirjanpidossa. Mistä he niin päättelivät? Kun poliisi ei sitä selvittänyt, Weckström aloitti omat tutkimuksensa.

Kun aseen hankintalupa myönnetään, ostaja saa kolminkertaisen paperin, johon kaikki osapuolet tekevät omat merkintänsä. Yksi osa arkistoidaan poliisilaitokselle. Weckström vaati ja sai siitä kopion.

Ilmeni, että hänet oli henkilökohtaisesti merkitty haulikon myyjäksi. Väärennöksen oli tehnyt ylikonstaapeli Markku Hakamäki, joka oli jättänyt Weckströmistä rikosilmoituksen ja esiintyi esitutkinnassa todistajana. ”Rikos” oli poliisin lavastus.

Merkintää ei ollut tehty Weckströmin vaan ylikonstaapeli Markku Hakamäen käsialalla. Käräjäoikeudessa Hakamäki tunnusti merkinneensä Weckströmin myyjäksi.

Weckström vaati uutta esitutkintaa, jossa selvitettäisiin erityisesti ylikonstaapelin puuhat. Syyttäjä Johanna Hervonen esti tutkinnan pääosin, erityisesti väärennöksen osalta.

Helsingin käräjäoikeudessa tammikuussa 2008 lavasteet sortuivat lopullisesti. Laitosmies oli hankkinut haulikon osia, rakennellut niistä toimivan haulikon, hakenut vasta sitten laittomalle aseelleen lupaa ja hätäpäissään valehteli Weckströmin myyjäksi.

Ylikonstaapeli Hakamäki myönsi oikeudessa kirjanneensa Weckströmin myyjäksi. Syyte hylättiin puhtaasti, ja nolattu syyttäjä ymmärsi olla valittamatta.

Oikeusvaltiossa olisi nyt tullut tilinteon aika, mutta Suomessa toimitaan toisin.

Markus Weckström jätti rikosilmoituksen laitosmiehestä, Markku Hakamäestä ja Jukka Kaskesta. Kaikki olivat puhuneet perättömiä esitutkinnassa, virkamiehiä oli syytä epäillä virkarikoksesta ja lisäksi Hakamäkeä väärennöksestä. Koska mukana oli poliisimies, asian selvittely jaettiin espoolaisen rikoskomisario Henrik Niklanderin ja kihlakunnansyyttäjä Tapio Mäkisen kesken.

He päättivät nopeasti, ettei poliisilaitoksen henkilökunnan tekemisiä tutkita lainkaan. He väittivät olevan tavanmukaista, että poliisi kirjoittelee aseen ostolupaan myyjän merkinnät.

”Ei ole. Vain myyjä itse voi ne kirjoittaa”, kommentoi poliisin aselupayksikön tuolloinen päällikkö Jouni Laiho.

Sen sijaan laitosmies katsottiin sopivaksi uhrata ja hänen perättömistä lausumistaan aloitettiin esitutkinta. Hän oli esiintynyt asianomistajana, ja asianomistajan on puhuttava poliisille totta.

Weckström teki uuden rikosilmoituksen, jossa hän laajensi rikosepäilyn koskemaan nyt myös rikoskomisario Henrik Niklanderia ja syyttäjä Tapio Mäkistä. Epäilty rikos on virka-aseman väärinkäyttö.

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske esti joulukuun 2009 alussa, valtionsyyttäjä Jukka Rappen esittelystä, virkamiesten toimien esitutkinnan. Päätöksessä ei edes yritetä perustella, miksi virkamiesten valehtelu esitutkinnassa ei olisi rikos, miksi aseluvan väärentäminen ei olisi rikos, miksi näiden rikosten peittely ei olisi rikos.

Weckström jätti Poliisihallitukselle maaliskuussa 2010 järjestyksessä kolmannen tutkintapyynnön laajentaen asian koskemaan nyt myös Kalsketta ja Rappea; epäilty rikos virka-aseman väärinkäyttö. Asia on kesken Itä-Uudenmaan poliisilaitoksella.

Kaava on vakio. Syyttäjät estävät poliisien virkarikosten tutkinnan ja poliisit estävät syyttäjien virkarikosten tutkinnan. Molemmat luottavat siihen, että kansalainen uupuu pyörityksessä. Tämäkin prosessi on kestänyt jo viisi ja puoli vuotta.

Laitosmies tuomittiin joulukuussa 2009 käräjäoikeudessa 50 päiväsakkoon perättömästä lausumasta esitutkinnassa. Tuomio on lainvoimainen. Hän on ainoa lavastukseen osallinen, jonka osuus on tutkittu ja tuomittu.

Paitsi laittoman haulikon osalta. Sen poliisi jätti tutkimatta.

Poliisi antoi omaisuuden kadota

Espoolainen nainen teki kesällä 1999 rikosilmoituksen liikekumppanistaan, joka oli edellisenä vuonna jättänyt naisen osingonjaossa sivuun väärentämällä yhtiön osakasluettelon. Naisen tilalle siihen merkittiin liikekumppanin lapsenlapset, kolmen ja neljän vuoden korkeassa iässä, ja naisen osuus maksettiin heille. Oli syytä epäillä petosta ja väärennöstä.

Nainen pyysi tutkinnanjohtajaa, rikoskomisario Timo Seppälää hakemaan yhtiön omaisuuden myymis- ja hukkaamiskieltoon, koska olisi vaara, että mies tyhjentää yhtiön.

”Juu, kyl se sen osaa. Se on bisnesmies. Ei siitä ole hetken epäilystä”, vastasi Seppälä ja kieltäytyi hakemasta hukkaamiskieltoa.

Vastauksesta kuuluu syvä kunnioitus liikemiehen kykyjä kohtaan. Se on yhä kuultavissa, sillä naisen luottamus virkavaltaa kohtaan oli mennyt ja hän nauhoitti kaikki keskustelunsa poliisin ja syyttäjän kanssa.

Nainen sai käräjäoikeuden päätöksellä osinkonsa palautettua itselleen, mutta väärennöksestä ja petoksesta ei liikekumppani saanut syytettä. Syyttäjä katsoi, ettei mies tiennyt ?etteivät hänen lapsenlapsensa ole yhtiön osakkaita.

Jatko sujui juuri niin kuin nainen oli ennustanut. Toimitusjohtaja siirsi yhtiön koko omaisuuden ja toiminnan Espanjaan perustamalleen uudelle yhtiölleen ja sukulaisensa yhtiölle. Yhteisen yhtiön arvoksi oli arvioitu 3–5 miljoonaa markkaa (0,6–1,0 miljoonaa euroa). Nainen omisti siitä 40 prosenttia, mutta yhtiön tyhjennyttyä osakkuus oli käytännössä arvoton.

Nainen teki vuonna 2001 uuden rikosilmoituksen. Poliisi ei tutkinut sitä, ja juttu makasi vuoden, kunnes kesäkuussa 2002 tuli käänne.

Naisen vaatimuksesta Espoon kihlakunnansyyttäjä Heikki Poukka määräsi poliisin takavarikoimaan yhtiön kirjanpidon, tutkimaan oliko toimitusjohtaja kavaltanut omaisuutta ja sitä varten tutkimaan myös läheisyhtiöiden kirjanpidon. Tutkittavaksi määrättiin toimitusjohtajan Espanjaan perustama yhtiö ja sukulaisen yhtiö.

Tämä oli selvää puhetta. Poliisin on tutkittava kaikki, minkä syyttäjä määrää. Poliisilla ei ole asiassa lainkaan omaa harkintavaltaa. Espoon poliisi lupasikin toteuttaa määräyksen.

Paitsi että muutaman kuukauden päästä Poukka lähti syyttäjäksi Helsinkiin. Poliisi iski uudelleen jarrut pohjaan ja kieltäytyi takavarikoimasta mitään. Poliisi pakotti naisen teettämään omassa yhtiössään erityistilintarkastuksen – jonka maksoi yhtiö, eli omalta osaltaan nainen. Hän joutui siis maksamaan itse esitutkinnan tekemisen.

Poliisin viivytellessä merkittävä osa rikosepäilyistä vanheni. Poliisi tutki lopulta jutusta vain pienen osan ja jätti pääosan tutkimatta, ilman perusteluja. Osa-aineistollakin toimitusjohtaja sai sentään syytteen kavalluksesta. Hänet tuomittiin siitä Espoon käräjäoikeudessa 2008 ja seuraavana vuonna Helsingin hovioikeudessa seitsemän kuukauden ehdolliseen vankeuteen.

Lokakuussa 2010 korkein oikeus päätti, ettei asiassa anneta valituslupaa.

Työttömällä ei ole kunniaa

Syyskuussa 2010 tuomittiin espoolainen mies, kutsutaan häntä tässä Virtaseksi, käräjäoikeudessa neljän asianomistajan kunnian törkeästä loukkaamisesta yhteensä 100 päiväsakkoon. Virtanen oli nettisivuillaan käyttänyt asianomistajista sellaisia mainesanoja kuin lurjus, kyykyttäjä, sosiaalisesti epäpätevä, sukupuolirasisti, lapsikaappari, väärentäjä ja valehtelijoiden klubin puheenjohtaja. Ei kovin kauniisti sanottu, mutta osa muistuttaa lähinnä pakinatyyliä.

Asianomistajat olivat sosiaalityöntekijöitä, kunnalla tai yksityisellä puolella. Eivät kuitenkaan kaikki kyseisen Virtasen asioita hoitaneita.

Tässä yhteydessä ei kuitenkaan ole merkitystä sillä, oliko tuomio – johon myös hovioikeus joutunee ottamaan kantaa – oikea vai väärä. Oleellista on, mitä poliisi jätti tutkimatta ja syyttäjä syyttämättä.

Samoilla sivustoillaan Virtanen syytti samoina vuosina Pertti Ruhaa Isät ry:n varojen kavaltamisesta. Yhdistys perustettiin aikoinaan ajamaan isien oikeuksia erityisesti lasten huoltajuusriidoissa.

Virtanen ja Ruha toimivat yhdistyksessä, kunnes se halvaantui riitoihinsa. Virtanen teki rahastonhoitaja Ruhasta jopa rikosilmoituksen, jonka poliisi tutki ja syyttäjä totesi aiheettomaksi.

Kavallusväite otti niin luonnolle, että Pertti Ruha teki rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta. Tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Timo Seppälä kuitenkin esitti syyttäjälle, ettei juttua tutkita, koska perätön kavallusväite on niin lievä teko. Eikä tutkittu.

Kun kavallussyytökset nettisivuilla jatkuivat, Ruha teki uuden ilmoituksen. Tällä kertaa poliisi suostui sen tutkimaan, mutta syyttäjä päätti olla syyttämättä, teko oli kuulemma lievä.

Herjaaminen ”valehtelijoiden klubin puheenjohtajaksi” saa siis virkavallan liikkeelle, mutta väite yhdistyksen varojen kavaltamisesta on poliisin mielestä vähäinen teko. Asia on tietenkin toisin päin. Kavaltaminen on rikos, ja se koetaan yleisesti hyvin halpamaiseksi teoksi, varsinkin yhteisestä yhdistyksestä kavaltaminen. Väite on erittäin halventava ja loukkaava.

Miksi poliisi ja syyttäjä reagoivat näin nurinkurisesti? Asiakirjat eivät sitä kerro, mutta selitys on arvattavissa.

Neljä asianomistajaa, joiden ilmoitus tuotti tulosta, ovat virkamiehiä tai muuten sosiaalisesti arvostetuissa ammateissa. Pertti Ruha on pitkäaikaistyötön, jonka harrastuksena on vapaaehtoistoiminta, esimerkiksi Isät ry:ssä, ja hän on myös avustanut ihmisiä näiden kiistoissa viranomaisten kanssa.

Viranomaisten mielivalta ei siis ole aivan mielivaltaista – siinä on johdonmukaisuutta.

Huumetuomio poliisin todistuksilla

Tammikuun 6. päivänä 2009 Lohjan poliisi pidätti Jan Jalutsin ja tämän avovaimon epäiltynä törkeästä huumausainerikoksesta. Poliisin väitti pariskunnan toimittaneen täsmälleen seitsemän kuukautta aikaisemmin eräälle turkulaiselle miehelle huume-erän.

Jan Jalutsia voi sanoa poliisin vanhaksi tutuksi. Hän oli aikoinaan Pohjoismaiden tunnetuin vankikarkuri ja pankkiryöstäjä, kunnes päätti istua tuomionsa pois ja vapautui vuonna 2002. Tosin aivan kompasteluitta ei vapaus ole sujunut. Pahin kompastus on Turun huumejuttu.

Turun poliisi väittää seuranneensa kesäkuun 6. päivänä vuonna 2008 turkulaista miestä, nimitän häntä tässä Tompaksi, erään taimitarhan parkkipaikalle. Auto seisoi siellä poliisin mukaan noin 10 minuuttia ja poistui sitten.

Pysähtymispaikalle tuotiin huumekoira, joka löysi muutamien kymmenien metrien päästä kuivuneen ojan pohjalle kaivetun huumekätkön. Poliisi ei osannut sanoa, oliko kätkö tunnin, päivän, viikon vai kuukausien ikäinen.

Muovipusseihin oli pakattu 1?134 grammaa huonolaatuista metamfetamiinia. Poliisi vei huumepussit mukanaan. Paikalle ei järjestetty vartiointia, kuten tavallisesti. Pakettia ei tutkittu, ei etsitty sormen- eikä DNA-jälkiä. Huomattiin sentään lähettää aine laboratorioon tunnistettavaksi.

Tomppaa ja muita ei asialla vaivattu. Ei vaikka heinäkuun lopulla Tomppa otettiin kiinni, kun poliisipartio huomasi hänen ajavan päihtyneenä autoa. Hänellä ei ollut ajo-oikeutta, ja verestä löytyi amfetamiinia. Kotietsinnässä poliisi löysi luvattoman pistoolin. Tämä tiesi syytteitä, mutta putkareissua Tompalle ei tullut, eikä maakätköstä kyselty.

Marraskuun puolivälissä Tomppa jäi uudelleen kiinni ajettuaan jälleen autolla piripäissään ja ilman ajo-oikeutta. Tällä kertaa kotietsinnässä löytyi 330 grammaa amfetamiinia, tuhansia tabletteja anabolisia steroideja ja testosteroniampulleja. Hän oli myös myynyt amfetamiinia. Tomppa vangittiin.

Meni vielä lähes kaksi kuukautta, ennen kuin poliisi nappasi Jalutsin ja avovaimon. Nyt puhuttiin maakätköstä.

Varsin pikaisen tutkinnan jälkeen Jalutsi sai maakätköön haudatun huumepussin vuoksi kolme vuotta vankeutta ja joutui lisäksi istumaan vanhoja tuomioitaan yhdeksän kuukautta. Tomppa, jolla kiistatta oli tilillään huume- ja muita rikoksia, sai neljä vuotta. Syytteet avovaimoa vastaan hylättiin. Tuomiot pysyivät Turun hovioikeudessa tammikuussa.

Näyttö miesten yhteydestä maakätköön perustui kolmeen huteraan seikkaan. Osin puhelinkuunteluun. Sinä päivänä, kun kätkö poliisin mukaan löytyi, Tomppa ja Jalutsi olivat puhuneet puhelimessa.

He saattoivat tuona päivänä tavata Turussa, joskaan poliisi ei sitä havainnut – ei, vaikka postasi Tomppaa. Miehet puhuivat neljä päivää myöhemmin puhelimessa tavarasta, joka oli kadonnut. Missään keskustelussa he eivät tosin puhu huume-erästä, se on poliisin ja syyttäjän tulkintaa.

Tomppa kertoi käyneensä taimitarhan parkkipaikalla ajelemassa kauko-ohjattavalla autollaan. Häntä seurannut rikoskonstaapeli Henry Alanen todisti käräjäoikeudessa, ettei nähnyt Tompalla tällaista autoa – ettei Tompan selitys siis ollut tosi.

Hovioikeudessa Alanen todisti, että Tompalla oli ollut tällainen leikkiauto ja että paikalla oli sellaisen pyöränjäljet. Leikkiauto on tietenkin voinut olla mukana vain hämäyksen vuoksi, mutta silti on oleellinen kysymys, kumpi konstaapelin kertomus on totta.

Kysyin sitä häneltä hovioikeuskäsittelyn jälkeen. ”Minulla ei ole tähän mitään lausuttavaa”, vastasi Alanen.

Tärkein oli lohjalaisen ylikonstaapeli Vesa Forsströmin todistajanlausunto. Hän kuulusteli Jalutsin avovaimoa ja todisti käräjäoikeudessa naisen kertoneen, että ”huumausainetta oli hänen [avovaimon] nyrkkinsä kokoinen määrä. [Avovaimon] nyrkin leveys oli mitattu viivottimella ja todettu sen vastaavan varsin hyvin valokuvista ilmenevää huumausaineen määrää.”

Tämän käräjäoikeus uskoi, vaikka 1,1 kilon erä amfetamiinia on paljon isompi pussukka kuin naisen nyrkki. Se on isompi kuin isonkaan miehen nyrkki. Hovioikeus uskoi jutun vaikka siellä Forsströmia ei kuultu, syyttäjä Mauri Heikkonen perui kuulemisen.

Avovaimon kuulustelukertomuksissa ei ole tuollaista lausuntoa. Niinpä tiedustelin hovioikeuden jälkeen Forsströmiltä, mistä tarina on peräisin. Hän kieltäytyi vastaamasta.

Kun tilasin poliisilaitokselta Alasen ja Forsströmin kuulustelukertomukset, ilmeni ettei Forsströmiä ollut edes kuultu esitutkinnassa. Syyttäjä oli ihan muuten vain osannut kutsua hänet todistamaan avovaimon tunnustaneen sellaista, mitä hän ei asiakirjojen mukaan ollut tunnustanut

Asianajajien mukaan tämä on huumejutuissa tavanomaista. Niissä tuomiot eivät useinkaan perustu näyttöön vaan vanhaan rikosrekisteriin. Ja poliisin todistuksiin.

Rikosilmoituksia ei edes lueta

Kun poliisia epäillään rikoksesta, tutkinnanjohtajaksi tulee syyttäjä, jonka nimeää valtakunnansyyttäjänvirasto. Maaliskuussa 2010 valtionsyyttäjä Ari-Pekka Koivisto kehui eräässä toimittajien tilaisuudessa poliisirikosten tutkinnan hyvää tasoa virastossaan:

”Poliisista tehdyt rikosilmoitukset tarkastaa ensimmäiseksi tutkinnanjohtajana kihlakunnansyyttäjä Heli Haapalehto. Hänet on nimetty varta vasten tähän tehtävään tämän vuoden alusta. Haapalehto seuloo heti päältä pois ilmeisen aiheettomat ilmoitukset”, Koivisto selosti. Hän pilkkasi poliiseista rikosilmoituksia jättäneitä:

”Käykää katsomassa Haapalehdon päättyneiden juttujen luetteloa. Siitä selviää, mitä on käsitelty ja miten suuri osa on aivan aiheettomia. Monista näkee heti, että kirjoittajalta ovat jääneet aamulla lääkkeet ottamatta.”

Turun oudon huumejutun tutkinta näytti, kuinka Koiviston ylistämä kone toimii. Tilaukseni poliisien kuulustelukertomuksista otettiin tammikuussa asiallisesti vastaan, mutta asiakirjojen sijaan posti toi toimistosihteerin kirjeen:

”Tiedustelin asiaa tutkinnanjohtaja Susanne Arppelta ja hän ilmoitti, etten voi sitä lähettää.”

Vaadin puhelimitse rikoskomisario Arppelta asiakirjoja. Arppe kieltäytyi, mitään syytä tai perustetta ilmoittamatta. Hän myös pakotti toimistohenkilökunnan rikkomaan lakia määräämällä uudelleen, ettei asiakirjoja anneta. Lopulta lähetin Arppesta rikosilmoituksen.

Eräs turkulainen ylikomisario pelasti osin tilanteen lähettämällä paperit. En silti peruuttanut rikosilmoitusta, koska halusin nähdä millaisen fiaskon valtakunnansyyttäjänvirasto tapauksesta kehittää. Enkä pettynyt.

Aikanaan sain Heli Haapalehdon päätöksen, ettei mitään rikosta ollut tapahtunut. Rikoskomisario Arppe oli selittänyt kaiken johtuneen siitä, ettei asiakirjat tilannut toimittaja ollut jättänyt osoitettaan.

Haapalehto astui miinaan. Rikosilmoitukseni liitteenä oli kopio toimistosihteerin kirjelapusta ja jopa kirjekuoresta, joissa molemmissa on osoitteeni. Siinä oli myös muita todisteita Arppen toiminnasta.

Seuraavaksi tilasinkin valtakunnansyyttäjänviraston (VKSV) kirjaamosta oman rikosilmoitukseni. Sitä ei siellä ollut, oli vain Arppen selitys – sen sentään sain. Tutkinnanjohtaja Haapalehto oli saanut sähköisesti tiedon Arppea koskevasta rikosilmoituksesta ja pyytänyt Arppelta selvityksen.

Hän kopioi sen sellaisenaan omaan ”ei rikosta” -päätökseensä, viitsimättä koskaan lukea rikosilmoitusta ja sen mukana olevia todisteita.

Selvityksessäni ilmeni, että tämä on VKSV:n vakiomenettely, jonka erinomaisuudesta valtionsyyttäjät rehentelevät hyväuskoisille toimittajille, kuten Ari-Pekka Koivisto maaliskuussa.

Sekin on riskitöntä, sillä toimittajat eivät yleensä tarkista poliisien ja syyttäjien puheiden todenperäisyyttä.

Syytä olisi.

Mikko Niskasaari on vapaa oikeus- ja ympäristötoimittaja, joka on erikoistunut poliisi- ja syyttäjänlaitoksen virkarikosten tutkimiseen.

Artikkeli pohjautuu valmisteilla olevaan kirjaan.

Artikkelin tiedot perustuvat tapausten esitutkintapöytäkirjoihin ja tuomioistuimien päätöksiin. Niitä on täydennetty haastatteluilla.

_______________

Media vaikenee

Poliisien ja syyttäjien virkarikokset eivät olisi niin yleisiä, ellei media vaikenisi niistä niin visusti. On helppo nähdä, että aihe on medialle tabu, mutta paljon vaikeampi on sanoa miksi. Muutamia mahdollisia syitä:

1. Rikosuutisten painoarvo on nykyään suuri, erityisesti iltapäivälehdissä, eikä tietolähteitä kannata suututtaa. Poliisilta ja syyttäjiltä saa keskeneräisistä jutuista ylimääräistä tietoa, kun välit ovat hyvät. Välit pysyvät hyvinä, kun vaikenee poliisien rikoksista.

2. Myytti nuhteettomasta poliisista on pitkälle median luomus. Sen romuttaminen merkitsee sen tunnustamista, että lukijoita on aiemmin petetty.

3. Lukijoiden ja katselijoiden pelätään suuttuvan, jos myytti romutetaan.

4. Toimittajien ammattitaito ei riitä. Moniko toimittaja on lukenut edes poliisi- ja esitutkintalain?

5. Poliisin virkarikosten osoittaminen edellyttää tiedon lisäksi myös paljon aikaa, vaivaa – siis rahaa, eivätkä mediayhtiöt halua sellaiseen satsata.

6. Eivät varsinkaan, jos työ iskee omaan nilkkaan – palaa kohtaan yksi.

Mikko Niskasaari

_______________

Mikko Niskasaari