Minusta se, että ruokani tulee läheltä ja pienyrittäjä voi elää sitä tuottamalla, ovat aivan riittäviä syitä maatalouden tukemiseen.
Suomen ja Norjan välisen rajan ylittämisen huomaa kahdesta (ja vain kahdesta) asiasta. Tien keskiviiva vaihtaa väriä, ja ympärillä alkaa taas näkyä peltoja. Jälkimmäiseen ei voi olla kiinnittämättä huomiota, koska lähin maalaismaisema Suomen puolella on 500 kilometriä etelämpänä.
Selväksi tulee kysymättäkin, että Norjan puolella kannattaa olla maanviljelijä. On oikeastaan aika riemastuttavaa, että löytyy paikka, josta käsin katsottuna parjattuja maataloustukia maksetaan Suomessa säälittävän vähän.
Minusta se, että ruokani tulee läheltä ja pienyrittäjä voi elää sitä tuottamalla, ovat aivan riittäviä syitä maatalouden tukemiseen. En ole myöskään kuullut erityisen hyviä argumentteja julkisia ruoantuotannon tukia vastaan. Argumenteilla on tapana perustua joko yleiseen vihamielisyyteen julkisen rahan käyttöä kohtaan, tai käsitykseen jonka mukaan elinkeinotoiminnan pitäisi pärjätä ”omillaan”.
Jostain oudosta syystä tätä kantaa esittävät tahot useimmiten unohtavat vastustaa elinkeinotoiminnan tukea niissä lukuisissa muodoissa, joissa sitä kotimaisille yrityksille annetaan, korkotukiluotoista tutkimus- ja kehitystoiminnan julkiseen tukeen. Ellei kyse ole skitsofreenisestä argumentista, jonka mukaan vain kannattava liiketoiminta ansaitsee tulla subventoiduksi, asian ainoa todellinen ulottuvuus lienee kysymys siitä, mitä toimintaa pidetään tukemisen arvoisena.
Järkevästi ottaen kai tuen antamisen perusteena täytyy olla, että liiketoimintaan suhtaudutaan muuten kuin ”omillaan pärjäämisen” logiikalla. Teknologiastrategian toteuttaminen on poikkeus tästä logiikasta aivan siinä missä ruoan huoltovarmuuden järjestäminen. Samasta syystä mainitun logiikan keinoin ei voida myöskään erityisen hyvin verrata tällaisia tukia toisiinsa.
Syy kannattaa teknologian, pikemmin kuin lähiruoan, tukia perustuu siis tykkäämiseen, fiilikseen – kulttuuriseen käsitykseen dynaamisuudesta.
Itse asiassa tuilla kannattaisi vaikuttaa keskittyvään tuotantoon enemmänkin. Intialainen ruokaturvan tutkija Devinder Sharma kertoi taannoin kysyvänsä aina tilaisuuden tullen eurooppalaisilta päättäjiltä, miksi tukia ei voi keskittää vain pienille tiloille.
Logiikka on selvä: mikäli tavoitteena on todella vähentää maailmanmarkkinoiden häirintää, panostaa kulttuurimaisemaan, tuotannon monipuolisuuteen ja työllistävyyteen, pientilat tulisi asettaa etusijalle. Kunnon vastausta ei tule ikinä.
On se vastauskin kyllä olemassa: suurtiloja pidetään tukemisen arvoisina koska ne ovat suuria. Sharma on liian järkevä ymmärtääkseen taistelevansa makuasioita vastaan.
Teppo Eskelinen
