Kukaan ei ole tainnut käydä galleriassa hetkeen, joten seison hetken pimeässä ennen kuin valot syttyvät välkkyen. Näen tässä välkkeessä parvisängyn, joka keskeltä hallitsee harvinaisen tyhjää näyttelytilaa. Kyseessä on näyttelyn taiteilijoiden, Mikko Kuoringin, Iiris Kaarlehdon, Jaakko Pallasvuon ja Essi Kausalaisen yhteinen installaatio. Parvisängyssä onkin jotain todella lähiöistä – se muodostaa oman kokonaisen maailmansa, jossa nukutaan ja jonka alleen sulkemassa piirissä voi työskennellä tai leikkiä.

Mutta tämä sänky on tyhjä säleitä myöten – alla vain pieni keko, pienen ihmisen omaisuus tahriintuneena jähmeällä salmiakkikossulla. On kuin omaisuus olisi koottu yhdeksi – koottu vietäväksi pois. Nukkuja on paennut ja joku toinen jäänyt siivoamaan.

Teos luo mieleeni muistot lapsuuden toivottomasta osattomuudesta – yksinäisen lapsen irrallisuudesta. Sängyn reunaan kiinnitetty tekstituloste kankaalle pitää sisällään ohjeet, kuinka lapsi voisi itse taistella syrjäytymistä vastaan. Nämä ohjeet tuijottavat takaisin kuin viime aikojen kuuluisat, ne ihan tavalliset asiat. Tähän mennessä installaatio tuntuu hyvin lohduttomalta.

Kaksi muuta osaa, installaation toisistaan etäällä olevat taajamat, vievät hieman lohdullisempaan ja ehkäpä hirtehisempään maailmaan. Perimmäisessä nurkassa kaksi nuhjuista televisiota viestivät keskenään näyttäen epäsynkassa samaa elokuvaa.

Astuessani lähemmäs toisessa on kohtaus juhlista ja ilosta, ja toisessa poikajoukko juoksemassa auton perässä ränsistyneiden talojen verhoamalla kadulla. Kyseessä on jo vuosikymmeniä vanha Karate Kid. Parempaa kuvaparia suhteessa muuhun näyttelyyn ei voi enää saada, joten kieltäydyn katsomasta ruutuja toistamiseen.

Vastakkaisessa nurkassa, oven vieressä, on myös omanlaisensa selviytymiskertomus: kuvaus turhanpäiväisestä uhmakkuudesta lähiöiden banaalin uhkaavuuden edessä. Jälleen tekstiä: vähäsanainen kertomus oleskelusta Helsingin pahamaineisissa lähiöissä – jalokivet piilotettuina tämän tunkeutujan sopukoihin.

Kluuvin gallerian pienessä salissa on esillä videoteoksia. Näissäkin on kytköksiä osattomuuden teemaan.

Heidi Hemmilän teoksessa Takiainen on samaa elinvoimaa kuin lähiöpubin karaokeillassa. Kuvassa välkehtivät roisit ja päättömät tekstiviestit. Ne muuttavat teoksen vireen tuulipukukankaaseen itsensä verhonneen ja rintojaan esittelevän hahmon leikkisästä – ja kriittisestä – vastaeroottisuudesta elämänmyönteiseen, epätodelliseen ilakointiin. Hienostuneisuuden vastaisuus nousee tahraisuutena ja se muuttuu arvoksi sinänsä. Teos on törkyä, mutta en voi sanoa sitä pahalla – voin korkeintaan kaivata siihen enemmän likaa.

Toinen videoteos, jossa tämä törky korostuu on Lauri Ainalan Kekkulin keittiössä, jossa sekaisesta, mutta niin tutunoloisesta, lähiökämpästä lähdetään ulos etsimään ruokaa luonnon omista antimista. Mieleeni tulee lasten leikit, joissa lähi(ö)ympäristön aineksista luodaan mitä ihmeellisempiä luomuksia. Tällä kertaa se vain on totta ja pääosan saa kerrostalon katolta pyydystetty lokki. Mainio teos, ja ilmeisesti valmis ruokakin oli hyvää.

Jaakko Pallasvuon Icarus käsittelee taiteilijan osattomuutta taidekentän ja kulttuurin keskuksessa. Teoksessa Helsinki näyttäytyy ohimenevyyden paikkana, josta taiteilija-kertoja kaipaa takaisin jonnekin – muualle, jossa myös mahdollisuus syvyyteen. Teos on pinnallisen kosmopoliitin maailman kritiikkiä – tai ehkä pikemminkin metropoliitin maailman kritiikkiä. Jos tämä on näyttelyn ainoa esitys kaupungista: pinnallisena ja irrallisena, lähiö puolestaan esitetään sekavana ja roskaisena mutta autenttisena ja karmivuudessaan hyvänä.

Pieneksi mysteeriksi, ja itselleni etäisemmäksi, jää Essi Kausalaisen teos Pine & Bamboo Palm. Aito suomalainen, lähiöinen, bonsai-mänty vertautuu palmun koreuden keinotekoisuuteen. Mänty saa kantajakseen tuulipukusuomalaisen, tuoliaan röjähtäneenä pyörittävän naisen. Palmua omassa tuolissaan kantaa nainen, jolla ei ole päällään kuin turkki ja alushousut, jotka ovat väriltään puhdasta alastomuutta. Tähän saakka teos on helppo lukea, mutta teokseen jää tyhjyys, joka kaipaisi jotain. Arvoitus, joka ei aukea – tai jota ei edes ole.

Näyttely käsittelee lähiötä osattomuuden paikkana, mutta Saara Hacklinin laaja-alainen näyttelytekstikin on omiaan herättämään osattomuuden kokemusta. Sen yksityiskohtiin ja nippelitietoihin keskittyvä ulkopuolisuus kuitenkin vain vahvistaa kokemusta näyttelystä, eikä sitä siksi mielestäni pidä lukea – paitsi istuessaan jo näyttelyssä. Sen puuduttavuus resonoi mielenkiintoisesti muiden teosten kanssa. Älkää kokeilko kotona!

Mitä näyttely sitten kertoo lähiöstä tai lähiöläisistä? Ehkä lähiö on kuin näyttelyssä esiintyvä kokemus lähiöstä: kaupungin syrjäinen osa, ei aivan kaupunkia, eikä varsinkaan lapsiperheiden pientaloaluetta omenapuineen. Ränsistynyt maailma, joka sykkii suoraa elämää vailla teennäisyyttä. Kyse on myös kansallisuuden kuvista: tämä on kolmas suomalaisuus maalaisuuden ja kaupunkilaisuuden välissä – aito tuulipukukansa.

Lähiö, Iiris Kaarilehdon, Mikko Kuoringin, Jaakko Pallasvuon & Essi Kausalaisen näyttely avoinna 20.1. asti Helsingissä Kluuvin galleriassa, ke–su 11–18.

Kirjoittaja opiskelee Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa kuvataiteiden maisteriohjelmassa.