Teksti Kaisa Luoma
Saamelaisuus voi muodostua yhteisön saamelaiseksi tunnistaman yksilön kannalta tehtäväksi, johon syntyperä häntä velvoittaa. Tehtävässä voi kokea myös epäonnistuvansa, etenkin jollei esimerkiksi puhu saamea äidinkielenään, harjoita perinteisiä elinkeinoja tai edes asu saamelaisten kotiseutualueella, ilmenee Sanna Valkosen teoksesta Poliittinen saamelaisuus.
Osa artikkelista julkaistiin Voimassa 9/2011.
Saamelaisuuteen on näinä postmoderneina aikoina yhtä vaikea suhtautua kuin muihinkin etnisiin tai kansallisiin identiteetteihin: kaikki niiden luonnollisuus ja itsestäänselvyys on mennyttä, mutta samalla niistä puhumista ja niihin vetoamista on mahdoton välttääkään.
Saamelaiset ovat itse tulleet yhä herkemmiksi huomaamaan sen vallan, jota väistämättä käytetään määriteltäessä ”aitoa” ja ”oikeaa” saamelaisuutta. Identiteettipohjaisessa politikoinnissa on aina se vaara, että päädytään kiistämään saamelaisten väliset erot ja luomaan saamelaisuuden sisäisiä hierarkioita. Määriteltiinpä saamelaisuus miten tahansa, joku näyttää aina olevan ”oikeampi” saamelainen kuin joku toinen. Tämä taas on eettisesti ongelmallista etenkin siksi, ettei saamelaisuus kuitenkaan ole yksilön vapaasti valittavissa, vaan saamelaiseksi aina myös synnytään.
Saamelaisuus voi muodostua yhteisön saamelaiseksi tunnistaman yksilön kannalta tehtäväksi, johon syntyperä häntä velvoittaa. Tehtävässä voi kokea myös epäonnistuvansa, etenkin jollei esimerkiksi puhu saamea äidinkielenään, harjoita perinteisiä elinkeinoja tai edes asu saamelaisten kotiseutualueella.
Saamelaiskielten asemaan liittyvät kysymykset on helppo ymmärtää pohjimmiltaan kysymyksiksi yksilöiden oikeudesta omaan äidinkieleen, mutta yleensä saamelaiset eivät tahdo esiintyä pelkkänä kielivähemmistönä: saamelaiskulttuurissa on kyse paljosta muustakin. Niinpä saamelaispolitiikan täytyy tasapainotella kahden vaaran välillä: yhtäältä tulisi vältellä liian normittavaa vallankäyttöä ja ”kaikkien saamelaisten” nimissä puhumista, mutta toisaalta ei ole hyvä sekään, että saamelaisuus ohenee ja latistuu pelkäksi estetiikaksi – saamelaistunnuksiksi ja -symboleiksi, joita voi kuka tahansa käyttää jos siltä tuntuu.
Nämä Sanna Valkosen kirjassaan Poliittinen saamelaisuus esiin tuomat jännitteet ovat kovin tuttuja muistakin poliittisia ulottuvuuksia sisältävistä kollektiivisista identiteettiprojekteista. Nimenomaan saamelaisuuteen liittyvillä poliittisilla kiistoilla on kuitenkin myös oma ominaislaatunsa, joka johtuu siitä, etteivät saamelaiset ole mikä tahansa vähemmistökansa vailla omaa valtiota, vaan heillä on kansainvälisoikeudellinen alkuperäiskansan status.
Saamelaisten kulttuuri-itsehallinto ja sitä toteuttava saamelaiskäräjät on perustettu nimenomaan turvaamaan saamelaisten asemaa alkuperäiskansana. ILO169 -sopimuksen mukaan alkuperäiskansoille tulee turvata oikeudet paitsi omaan kieleen ja kulttuuriin myös perinteisiin asuinalueisiinsa ja niiden luonnonvaroihin. Näitä kollektiivisia maaoikeuksia ei Suomessa ole toistaiseksi saatu toteutettua, joten tällä hetkellä saamelaispoliittiset kamppailut keskittyvät pitkälti juuri niihin.
Saamelaisten maaoikeusvaatimukset ovat herättäneet närää Lapin muussa paikallisväestössä – mikä on sinänsä varsin ymmärrettävääkin ottaen huomioon, että saamelaiset vaativat itselleen erityisoikeuksia viime kädessä syntyperäänsä vedoten. Tämä ei välttämättä täysin istu kansalaisten muodollista tasa-arvoa korostavaan oikeusvaltioajatteluun.
Lailliseen tasavertaisuuteen vetoamisen sijaan saamelaisten erityisoikeuksien kiivaimmat vastustajat ovat kuitenkin valinneet aivan toisenlaisia poliittisia strategioita. He ovat alkaneet kilpailla saamelaisten kanssa alkuperäiskansan oikeudellisesta statuksesta. Itseään he kutsuvat lappalaisiksi – mikä on aiemmin ollut saamelaisista halventavaan sävyyn käytetty nimitys. Lappalaiset korostavat nimenomaan paikallisia juuriaan ja yhteyttä esi-isiensä harjoittamiin lappalaiselinkeinoihin: poronhoitoon, metsästykseen ja kalastukseen.
Mihin suuntaan tämä ”lappalaismobilisaatio” sitten on muovannut virallista saamelaispoliittista identiteettiä?
”Luulen, että varsinkin kielen ja myös elävän kulttuurisen erityisyyden merkitys on korostunut entisestään saamelaisuuden tunnusmerkkinä ikimuistoisen elinkeinojen harjoittamisen tai samalla paikalla asustelun sijaan. Lappalaisethan ovat menettäneet saamen kielen jo useita sukupolvia sitten. Samoin saamelaisten ylirajaisuus (esimerkiksi suvut asuvat monien valtioiden alueella, saamelaiset ovat jutanneet paikasta toiseen ja toisaalta saamelaisidentiteettiä rakennetaan yhden, monen valtion alueella asuvan kansan identiteettinä) on jotain, joka erottaa saamelaiset paremminkin ikimuistoiseen paikallisuuteen ja siihen liittyviin oikeuksiin perustuvasta lappalaisuudesta”, Sanna Valkonen kirjoittaa.
Toisaalta Sanna Valkosen analyyseissä tulee esiin, että ILO169 ei ole ainoastaan tehnyt maaoikeuksien vaatimista saamelaisille mahdolliseksi, vaan on epäsuorasti pakottanutkin heidät siihen. Sopimusteksti nimittäin ”tietää”, että jokaisen alkuperäiskansan positiivinen kulttuurinen erityislaatu ilmenee nimenomaan näiden erityisessä suhteessa maahan. Jolleivät saamelaiset vaatisi itselleen maaoikeuksia, vaan näkisivät kulttuurinsa arvokkaan ytimen voivan säilyä muutoinkin, se olisi itse asiassa todiste siitä, etteivät he mikään oikea alkuperäiskansa olekaan. Mikäli saamelaiset siis ylipäätään haluavat mitään alkuperäiskansaoikeuksia, heidän on korostettava perinteisiä elinkeinoja kulttuurisen erityisyytensä perustana.
”Erityisesti poronhoidon nähdään ilmentävän ja edustavan erityisen hyvin saamelaisen alkuperäiskansan perinteistä kulttuurista instituutiota ja elämäntapaa. Metsätalous taas näyttäytyy alkuperäiskansanäkökulmasta modernina ja valtaväestöllisenä maankäyttönä ja näin ei sovi alkuperäiskansan pirtaan. Tämä aiheuttaa ongelmia esimerkiksi saamelaisten metsurien ’alkuperäiskansaisuuden’ suhteen”, toteaa Valkonen.
Kun porotalouden ja metsätalouden intressit ovat vastakkain, on täältä etelästä katsoen vaikea asettua ainakaan niiden avohakkuiden puolelle. Poronhoito on sitä vastoin totuttu mieltämään ekologisesti suhteellisen kestäväksi puuhaksi – tai vähintäänkin selvästi modernia lihateollisuutta eettisemmäksi lihantuotantokeinoksi. Tästä näkökulmasta tuntuu hieman oudolta, että poronhoidon puolustaminen halutaan niin vahvasti kytkeä saamelaisuuteen ja että elinkeinojen välisen konfliktin on annettu niin vahvasti ”etnistyä”.
Onko jotain erityisiä syitä sille, että perinteisten elinkeinojen harjoittamisen edellytyksiä on ollut vaikea puolustaa muutoin kuin määrittelemällä ne tiettyyn kulttuuriin erottamattomasti kytkeytyviksi alkuperäiselinkeinoiksi?
”Mieleen tulee, että poronhoito on elinkeino, jota syyllistetään aina ja kaikesta. Milloin laitumet kuluvat, milloin ammuskellaan petoja ja niin edelleen. Alkuperäiskansan elinkeinona poronhoito saa syvällisen merkityksen saamelaista kulttuuria erityisen hyvin kannattelevana toimintana, kun taas pelkkänä elinkeinona sitä voi olla vaikea puolustaa nykypäivän tehokkuusajattelun ja modernien elinkeinojen rinnalla. Varsinkin, kun sen ekologisuudesta tai ylipäätään kannattavuudesta kiistellään ja keskustellaan.”
Sanna Valkonen: Poliittinen saamelaisuus. Vastapaino 2009, 309 s.
Lue myös reportaasi Sevettijärveltä & Inarista Kolttien sisukas suku Voimasta 9/2011.