Teksti Veli Itäläinen

Venäjällä ollaan tulosvastuullisempia kuin Suomessa.

Suomalaiset ovat varovaisia muodostamaan mielipiteitä (paitsi anonyymisti internetissä), mutta Putinin–Medvedevin-valtaklikistä tuntuu monella olevan mielipide. Suurin osa tuntuu uskovan, että Venäjä on luisumassa diktatuuriin, pieni vähemmistö taas toivoo haastajaa maailman yksinapaisuudelle.

Molempien näkemyksen kannattajat tekevät kuitenkin usein virheen, että he olettavat politiikan olevan osa jotain elämää suurempaa suunnitelmaa. Erityisesti autoritaariset hallitsijat mielletään Chaplinin diktaattorin kaltaisiksi, suuruudenhulluja ideoita maanisesti toteuttaviksi kaistapäiksi.

Venäjän nykyisillä hallitsijoilla ei kuitenkaan ole mitään elämää suurempaa ideaa eikä suunnitelmaa. Molemmilla heistä on muutamia hyviä ja paljon huonoja ideoita, kumpaakin voi nimittää autoritaarisiksi – mikä on kuitenkin kovin suhteellista, kun ottaa huomioon että Venäjän kolme merkittävintä oppositiovoimaa haluavat kaikki vähemmän demokratiaa sen lisäämisen sijasta.

Kumpikaan ei varsinaisesti pyri estämään autoritaaristä kehitystä, ja molemmat ovat itse ehdottaneet uudistuksia, jotka kaventavat demokratiaa – esimerkiksi kaksikosta demokraattisempana pidetty Medvedev ajoi näkyvästi poliisilain uudistusta, joka antoi poliisille käytännössä vapaat kädet yksityisasuntoihin tunkeutumiseen (kuten heillä Suomessa on aina ollutkin), ja federaation turvallisuuspalvelulle FSB:lle oikeuden antaa “varoituksia ääritoiminnasta”. Mutta pääosin Venäjän autoritaainen kehitys on seurausta valtavan maan liikemaailman ja alueellisten eliittien monimutkaisista intresseistä, ja järjestelmän itsensä ikiaikaisesta logiikasta.

Ensimmäisistä kelpaa esimerkiksi toimittajien murhat ja pahoinpitelyt, jotka ovat Venäjällä edelleenkin kovin yleisiä. Mutta kuten viime vuonna kirjoitin, toimittajien murhien ylivoimainen enemmistö liittyy paikallisiin taloudellisiin ja poliittisiin intresseihin, ne eivät ole osa kaikenkattavaa orwellilaista suunnitelmaa sananvapauden tuhoamiseksi.

Viime viikon uutinen oli entisen poliisipäällikön Dmitri Pavljutšenkon vangitseminen Anna Politkovskajan murhan suunnittelusta epäiltynä. Politkovskajan murhan aikoihin Pavljutšenko oli Moskovan poliisin Etsintäoperaatioiden Hallinnon salaisen neljännen, varjostamisesta vastaavan osaston päällikkö. Dmitri osoitti jälleen kerran, että Venäjällä osataan kerätä julkiselle sektorille yksityisrahoitusta innovaatisilla tavoilla, joita Katainen, Virkkunen ja Wilhelmsson voivat vain kadehtia. Pavljutšenko nimittäin myi varjostuspalveluita ulkopuolisille tahoille, Novaja Gazetan mukaan sadan taalan tuntitaksalla.

Joku tilasi Pavljutšenkolta myös Politkovaskajan varjostamisen, ja tutkijoiden mukaan kaupan päällisenä tuli myös paljon ekstraa – kuten yksityiskohtainen murhasuunnitelma, ja aseen toimittaminen Rustam Mahmudoville, epäiltylle ampujalle joka otettiin kiinni Tšetšeniassa toukokuun lopussa. Kolme vuotta sitten Rustamin kahta veljeä syytettiin avunannosta Politkovskajan murhaan, mutta molemmat vapautettiin. Rustam ehti olla etsintäkuulutettuna yli kymmenen vuotta toisesta murhasta ja laittomasta aseen hallussapidosta.

Voi olla, ettei edes Pavljutšenko tiedä kuka oli Politkovskajan murhan alkuperäinen tilaaja – todennäköisesti tehtävä tuli hänelle monen välikäden kautta, jotka kaikki veivät tietysti oman osansa palkkiosummasta. Mutta liittovaltion presidentin tuskin pitää ihmisiä murhatakseen turvautua keskitason poliisipäällikön lahjomiseen ja epämääräisiin mafian kovanaamoihin. Kadyrov voisi teoriassa toimia näin, mutta ainakin Suliman Jamadaevin hän tapatti Dohassa huomattavasti läheisempiä ja luotettavampia toimijoita käyttämällä. Joten uskon, että Politkovskajan murhan tilasi joku heitä merkityksettömämpi taho (esimerkiksi keskitason virkamies Tšetšeniasta), mutta edes Pavljutšenkon tuomitseminen ei vielä merkitse, että murhan alkuperäinen tilaaja saataisiin koskaan selville.

Järjestelmän itsensä logiikkaa taas kuvaa käsite krugovaja poruka, sananmukainen käännös on “ympyräinen takaus”, mutta merkitys on suurin piirtein sama kuin kollektiivisella vastuulla. Esimerkiksi vaalijärjestelmän yhteydessä se tarkoittaa, että jokainen järjestelmän taso on vastuussa ylemmälle tasolle. Hallitsevan puolueen huonosta vaalituloksesta rangaistaan erottamalla puolueen paikallinen johto, ja myös jopa leikkaamalla alueen liittovaltion kassasta saamaa rahoitusta, mikä kannustaa vaalivilppiin.

Tilanne ei tietysti ole mitään uutta Venäjällä. Koko krugovaja porukan käsite periytyy tsaarinvallan ajalta, saman periaatteen avulla rakennettiin esimerkiksi Venäjän ensimmäiset rautatiet – yhden työntekijän laiminlyönneistä sakotettiin koko prikaatia. Valta voi Venäjällä vaihtua vaikka kuinka radikaalisti, mutta monet järjestelmän peruspiirteet pysyvät ennallaan, ja mitä kauemmin olen asunut Venäjällä, sitä enemmän näen kuinka paljon järjestelmä muistuttaa Neuvostoliittoa tai jopa tsaarinvallan aikaa.

Ja tämän periaatteen perusteella toimivat myös Venäjän turvallisuuspalvelut ja poliisilaitos, mukaan lukien poliittinen poliisi (eli Ekstremisminvastaisen Toiminnan Keskus).

Suomen yliopistomaailmassa ja kunnallispolitiikassa tehokkuusarvionti on ollut kova sana vasta viimeiset pari vuosikymmentä, mutta Venäjällä julkinen sektori on toiminut kvartaalitalouden periaatteiden mukaisesti jo ennen kuin yksityissektori oli edes olemassa.

Selkokielellä sanottuna – jos “ääriliikkeiden” vastainen poliisi ei ota ketään kiinni kvartaalin aikana, seuraa satikutia – esimerkiksi virkojen uudelleenpyöritys tai laitoksen määrärahojen leikkaaminen. Joskus sykli voi olla lyhyempikin – esimerkiksi Nižni Novgorodissa on huhtikuusta alkaen otettu joku kiinni joka kuukauden 26. päivä. Selvästi paikallisen E-keskuksen poliisien pitää raportoida kuukauden vaihtuessa, joten jos kuulusteluihin kuluu päivä, jää raportin kirjoittamiseen vielä kolme tai neljä päivää.

Kenties näemme samaa tulosvastuullista meininkiä pian Suomessakin – Statewatchin taannoisen Euroopan laajuista aktivistipiireihin soluttautumista käsitelleen raportin mukaan “European Cooperation Group on Undercover Activities” piti Venäjällä kokouksen viime vuonna, ja kokoontui vuonna 2008 toisessa demokratian mallimaassa Turkisssa.

Venäjän suuremmat kaupungit ovat keskimäärin vapaampia kuin syrjäkylät, mutta maan viidenneksi suurimman kaupungin Nižni Novgorodin tilanne vaihtelee, ehkä siksi, että kaupunki oli Neuvostoliiton aikana suljettu sotateollisuuden keskus. 1990-luvulla Nižni Novgorodin lääniä johti nykyisen ulkoparlamentaarisen liberaalin opposition johtohahmo Boris Nemtsov – autoritaarisesti, mutta monen aikalaisen mukaan huomattavasti vähemmän autoritaarisesti kuin Venäjällä keskimäärin on tapana. Sittemmin alueen johto on kuitenkin ollut vähemmän riippumaton, ja turvallisuuspalvelut ja poliisivoimat ovat tuhonneet kaupungin kaikki oppositiovoimat yksi kerrallaan.

Ensimmäiseksi tuhottiin Venäläis-tšetšenialainen ystävyysseura, jonka aktivisti Oksana Tšelyševa joutui jatkamaan toimintaansa Suomessa, muun muassa Voima-lehdessä ja sen verkkolehdessä Fifissä. Seuraavaksi murskattiin Kansallis-bolševistinen puolue, ja käytiin myös pitkälti sen pyörittämän Toinen Venäjä -yhteisrintamajärjestön kimppuun. Tämän jälkeen kyytiä sai äärioikeistolainen DPNI (liike laitonta siirtolaisuutta vastaan), ja kun kaupungin ulkoparlamentaarisesta oppositiosta oli jäljellä vain anarkistit ja antifasistit, tuli heidän vuoronsa.

Liikeen tuhoaminen alkoi huhtikuun 26. päivä kuudella kiinniotolla, vielä kaksi aktivistia ehti ajoissa paeta poliisia. Kiinniotettuja hakattiin ankarasti, ja heitä yritettiin saada tunnustamaan lokakuussa 2010 tapahtunut pahoinpitely – tuolloin kaupungin keskustassa, Stopka-play-klubin lähellä tapahtui yhteenotto antifasistien ja äärioikeiston kannattajien välillä, jonka yhteydessä äärioikeistolainen aktivisti Dmitri Redkin haavoittui lievästi käteen puukosta.

Mielenkiintoiseksi tutkinnan tekee se, että Redkin itse ei ollut koskaan kiinnostunut tekemään rikosilmoitusta. Itse asiassa edes poliisin painokas suosittelu ei saanut Redkiniä muuttamaan mieltänsä, joten lopulta häntä kidutettiin – kiinniotettujen antifasistien mukaan hän huusi äänekkäästi tuskasta viereisessä huoneessa antifasistien kuulusteluiden aikana. Lopulta Redkin ei kestänyt kidutusta, ja todisti antifasistiaktivisti Artjom Bystrovia vastaan, joka ei ollut lähimaillakaan tappelun tapahtuessa.

Kotietsinnän yhteydessä kaikkien kiinniotettujen kotoa löytyi myös “ANTIFA-R.A.S.H” (Red and Anarchist Skinheads) järjestön valokuvallinen “jäsenkortti”, johon oli myös kirjattu “jäsenen” “tehtäviä” järjestössä (esimerkiksi “julisteiden levittäminen”). Erään ajoissa maan alle kadonneen aktivistin kotoa myös “löytyi” yhdeksän täyttämätöntä “jäsenkorttia”, ilmeisesti tästä henkilöstä oli tarkoitus tehdä järjestön “johtaja”. Kaikille yhtään antifasistista ja anarkistista kenttää tunteville on itsestäänselvää, että näissä epämuodollisissa piireissä jäsenkortit ovat absurdi ajatus – Nižni Novgorodin poliisit kuitenkin odottavat, etteivät tuomarit ole tietoisia tällaisista nyansseista.

Tällä hetkellä Bystrov on kotiarestissa, ja häntä vastaan on nostettu myös uusia syytteitä tappelusta uusnatsi Aleksin Gorolevin kanssa kesällä 2010. Gorolev on Redkinin ystävä, jonka epäillään muun muassa osallistuneen hyökkäykseen kahta antifasistia vastaan toukokuussa 2010, jonka yhteydessä naispuolista antifasistia lyötiin ruuvimeisselillä naamaan. Ilmeisesti Gorolev tekee nyt yhteistyötä E-keskuksen kanssa syytteistä luopumista vastaan.

Pidätykset ja kuulustelut ovat toistuneet Nižni Novgorodissa huhtikuusta alkaen joka kuun 26. päivä, perjantaina 26. elokuuta otettiin kiinni huhtikuusta asti etsintäkuulutettuna ollut antifasisti Oleg Gembaruk, joka ilmeisesti myös joutuu kotiarestiin oikeudenkäyntiä odottamaan.

Tämä siis ikäänkuin esimerkkinä yhden kaupungin muutaman asukkaan ongelmista tänään. En elätä mitään illuusioita siitä, että kirjoitukseni tai kenenkään toisen kirjoitukset voisivat auttaa näitä ihmisiä, koska tämä kaikki on jo aivan liiankin tuttua kaikille niille, jotka asioita seuraavat. Kyse on omaa järjetöntä logiikkaansa seuraavan koneiston toiminnasta, koneiston jota kenenkään yksittäisen ihmiset toimet eivät voi pysäyttää.

En myöskään usko mihinkään koalitioihin – alueen riippumattomien ihmisoikeusaktivistienkin resurssit alkavat olla aika lailla loppuun kulutetut, eikä heiltä ole odotettavissa edes ilmaista oikeusapua. Koska kyseessä ei ole miljardeja ruplia epäilyttävin keinoin kahminut oligarkki, eikä merkittävän ylikansallisen yhtiön lakimies, ei näiden ihmisten elämän tuhoaminen juurikaan kiinnosta ketään. Eteenkään, kun alun perin kyse oli kahden nuorison alakulttuurin suurelle yleisölle käsittämättömästä sodasta.

On helppoa lässyttää väkivallattomuudesta niin kauan, kun kukaan ei tule iskemään sinua ruuvimeisselillä naamaan siksi, että hiuksesi on värjätty väärän väriseksi, tai siksi että pukeudut vääränlaisiin vaatteisiin tai olet muuten vain väärän värinen. Venäjällä norsunluutorniin on juuttunut harvempi kuin Suomessa, mutta toistaiseksi alakulttuurinuoriso ja siirtolaiset ovat joutuneet käymään puolustustaistelua murhanhimoista äärioikeistoa vastaan ilman merkittävää yhteiskunnan tukea.

En väitä, että Nižni Novgorodin anarkistien ja antifasistien ongelmat olisivat Venäjän merkittävämpiä ongelmia, tai että edes parhaan mahdollisen lakituen kustantaminen pelastaisi heidät vankilatuomioilta. Mutta jos haluaisin kaavailla jotain yleisiä linjoja Venäjän uudistamiseksi ja ihmisoikeusongelmien ratkaisemiseksi, olisin jo kymmenen vuotta sitten siirtynyt huoraamaan itseäni jonkun tutkimuslaitoksen palvelukseen, tuottamaan mietintöjä, jotka päätyvät suoraan jonkun ministeriön paperinkeräykseen. Mutta päätin jo kauan aikaa sitten loppua tällaisesta haihattelusta, ja nykyään keskityn auttamaan kavereitani ja kavereitteni kavereita. Nykytilanteessa siinäkin on minulle jo liikaakin haastetta. Mutta joka tapauksessa, siltä varalta että jotain Fifin lukijoita kiinnostaa näiden ihmisten auttaminen heidän kaikesta globaalista merkityksettömyydestään huolimatta, Moskovan Anarkistisen Mustan Ristin tili- ja yhteystiedot löytyvät täältä.