Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Venäläinen liberalismi on toista maata.
Siinä missä Suomessa puolueilla on vain aste-eroja, Venäjällä politiikka on aidosti polarisoitunutta. Esimerkiksi siinä roolissa, mikä on Länsi-Euroopassa varattu sosialistisille ja sosiaalidemokraattisille puolueille, Venäjän duumassa toimii Venäjän Federaation Kommunistipuolue KPRF, jonka ohjelmassa on virallisesti Neuvostoliiton uudelleenperustaminen ja Stalinin rehabilitointi.
Muoto ja sisältö tosin eivät läheskään aina kohtaa. Kun aprillipäivänä kuolleen KPRF:n ekonomistin Juri Masljukovin vastuulle aikanaan annettiin vuoden 1998 talouskriisin setviminen Primakovin hallituksessa, pankkiirit olivat paniikissa. Masljukov oli todellinen vanhan koulun mies, aikanaan Neuvostoliiton taloussuunnitteluviraston Gosplanin viimeinen johtaja. Mitään ei kuitenkaan kansallistettu, yhtäkään KPRF:n ohjelman kohtaa ei toteutettu vaikka Masljukovin valtuudet olivat sekasortoisessa tilanteessa jotakuinkin riittävät – sotkut selvitettiin kaikkien Chicagon poikien oppien mukaisesti.
Nämä nyanssit eivät ole Suomessa usein ollenkaan selviä. Esimerkiksi Žirinovskia tosissaan säikähdettiin Suomessa 90-luvun alussa. ”Žirikiä” ei kuitenkaan äänestetä siksi että halutaan vetää Venäjän rajat Kemijoesta Intian valtamereen, vaan siksi että politiikka olisi kiinnostavampaa – täysistunnoissa on aina mahdollisuus että hän tinttaa jotakuta tai sitten saa itse kuonoonsa. Žirinovskin ”liberaalidemokraattinen puolue” LDPR, joka ei ole liberaali eikä demokraattinen, ei koskaan ole äänestänyt duumassa Kremliä vastaan silloin kun sen tuki on ollut Kremlille tarpeen.
Venäläiset liberaalit taas ovat niin liberaaleja, että suomalaiseen demarismilla laimennettuun nössöliberalismiin tottunut useasti haukkoo henkeään. Olen käsitellyt aihetta ennenkin (Uusi venäläinen liberalismi, Kaikki kaupan), mutta koska katsoin aiheelliseksi kääntää yhden Venäjän nykyisen liberalismin arvovaikuttajan Julia Latyninan näkemyksiä Pohjois-Kaukasuksen nykytilanteesta (Jihadin uusi ideologia), on jälleen aihetta palata aiheeseen.
Sitaatit puhukoot puolestaan:
Latynina Haitin maanjäristyksestä:
”Nyt koko maailma lähettää Haitiin humanitääristä apua… jos se saadaan maahan asti, tiedämme mitä tapahtuu – verisiä yhteenottoja. Näin ollen ikävä kyllä avun lähettämisessä ei ole mitään järkeä. Näin siksi, että jos se saavuttaa Haitin, on vain kaksi vaihtoehtoa: Jos presidentti pysyy vallassa, apu päätyy hänelle. Jos taas maanjäristys johtaa mellakointiin ja voodooistit ja kannibaalit heivaavat presidentin ja kirjaimellisesti syövät hänet, apu päätyy voodooisteille ja kannibaaleille”.
”On olemassa vain yksi voima, joka voi tosissaan auttaa Haitia, jolla on auttamiseen tarvittavat logistiset ja fyysiset edellytykset. Se voima on Yhdysvaltain armeija. Tietenkään se ei asiaan sekaannu, koska sillä hetkellä kun ensimmäinen kersantti ampuu ensimmäisen voodooistin joka yrittää rakentaa raadoista barrikaadeja, tai ensimmäisen kannibaalin joka yrittää syödä näitä barrikaadeja, koko sivilisoitunut maailma ja erityisesti rosvojen järjestöt, eli humanitääriset järjestöt jotka ovat erikoistuneet humanitäärisen avun varastamiseen yhteistyössä Hamasin kaltaisten organisaatioiden kanssa, kirkuvat että tämä rikkoo ihmisoikeuksia.”
Latynina Chilen maanjäristyksestä:
”Chilessä tapahtui tänään maanjäristys, jonka voimakkuus oli 8.8 richteriä. Toistaiseksi uhreja on virallisesti 122. Muistutan, että Haitin taannoisen maanjäristyksen voimakkuus oli 7.1 richteriä… muistutan, että Haitin maanjäristys vaati 200 000 tai 250 000 uhria (Haitin vallanpitäjät eivät edelleenkään tiedä, kuinka monta). Ja tämä on jälleen yksi muistutus, tällä kertaa positiivisempi muistutus siitä, että me emme elä villissä luonnossa, vaan yhteiskunnallisessa ympäristössä jossa maanjäristyksen uhriluku ei riipu sen voimakkuudesta, vaan sosiaalisista olosuhteista. Chilen ja Haitin maanjäristysten uhrien määrä kertoo tarkasti erosta Pinochetin ja Duvalierin välillä, mitattuna ihmishenkien määrällä.”
”Ukrainan vaaleissa voitti Viktor Janukovitš. Hän voitti kilpailijansa Julia Timošenkon 2.5 prosenttiyksiköllä, ja tämä voitto, samoin kuin Salvador Allenden, Hugo Chavezin ja Adolf Hitlerin voitot kyseenalaistavat demokratian perusperiaatteen: että kansa on kykenevä valitsemaan omat hallitsijansa. Ikävä kyllä kansa on kykenevä valitsemaan hallitsijansa vain rikkaissa maissa. Köyhissä maissa kansa valitsee hitlereitä, janukovitšeja ja ahmadinejadeja.”
”Kaikki valittavat, että teollisuus muutti Kiinaan, ja että lakkoja on liikaa. Mutta kukaan poliitikko ei voi voittaa vaaleja tällaisella ohjelmalla. Ei ole poliitikkoa, joka voi ilmoittaa kansalle, että työtä pitää tehdä 14 tuntia päivässä ja että lakkoilijat pitää ampua. Se on jälleen yksi demokratian pääongelmista: kuka tahansa poliitikko puhuu vain mitä äänestäjä haluaa kuulla. Kukaan poliitikko ei ajattele kauemmaksi kuin neljä vuotta eteenpäin.”
Tämän lisäksi Latynina on kirjoittanut mm. Novaja Gazetassa paljon ”klimatokratiasta”, ilmastotutkijoiden salaliitosta joka on keksinyt kasvihuoneilmiön tuhotakseen maailmantalouden.
Sitaatit eivät kommentaaria kaipaa. Sen sijaan on syytä selittää miksi Latynina on ylipäätänsä kohonnut nykyiseen asemaansa – esimerkiksi Novaja Gazetassa hän on ollut Anna Politkovskajan kuoleman jälkeen valovoimaisin toimittaja, Eho Moskvy -radiossa hänen ohjelmansa ovat suosituimpien joukossa.
Olen vakuuttunut, että Latyninan näkemykset edustavat venäläisen liberalismin valtavirtaa. Venäläinen liberalismi on suoraselkäisen 1800-lukulaista, sitä alkuperäistä suurpääoman etuja ajavaa ihmissyöjien oikeistoliberalismia, johon ei kuulu paskanjauhanta ”työväenpuolueesta”. Tätä liberalismia ei ole laimennettu demarismilla edes Kokoomuksen vertaa, sen mukaan lakkoilijat ja neekerit ansaitsevat korkeintaan kuoleman merijalkaväen luodeista. Ei siis pidä yllättyä siitä, että venäläisten enemmistö valitsi Putinin ja Medvedevin tämän poppoon sijasta, vaikka moni varmasti toivookin että kolmaskin vaihtoehto olisi olemassa.
Mutta paradoksaalisesti Venäjän politiikan polarisaatio myös pakottaa ajattelemaan harmaan eri sävyissä. Kaikesta häröilystä ja esimerkiksi Kadyrovin tukemisesta huolimatta Latynina on kiistaton asiantuntija Pohjois-Kaukasian asioissa, ja hänen kirjoituksensa tästä aihepiiristä ovat usein Novaja Gazetan artikkelien parhaimmistoa. Tämän takia tulen todennäköisesti kääntämään Latyninaa ja hänen aatetovereitaan myös jatkossa, kaikesta huolimatta.
