Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Satu Taskinen
Talvella lasketaan mäkeä. Joskus joku kuolee.
Laskettelu on hienoa ja helppoa. Olin itse Semmeringin rinteillä kokeilemassa laskettelua kahdeksan vuotta sitten. Minua rohkaistiin ystävällisesti: ”Aivan helppoa, katso tästä näin vain. Ei ole edes mitenkään vaikea rinne.”
Epäilin, mutta uskoin kuitenkin.
Epäily osoittautui oikeaksi, kun murtomaahiihtäjä pääsi hissistä rinteeseen ja jo pelkkä siinä seisominen pelotti. Kun katsoin ylöspäin, huimasi, ja kun katsoin alaspäin, huimasi.
Lisäksi hävetti. Alta kouluikäiset lapset hurvittelivat ohitseni molemmilta puolilta hirmuista vauhtia. Olo oli kuin olisi moottoritiellä seisonut. Jos en kohta pääsisi tieltä pois, aiheuttaisin varmasti onnettomuuden.
Punoin suunnitelmia. Jotain olisi tehtävä. Yritin kuunnella osaavampien neuvoja. Niistä jokainen edellytti jotain taitoa, jota minulla ei ollut.
Olimme liikkeellä neljän porukalla ja tällä välin herrat E. ja V. olivat jo hurvitelleet kertaalleen. He ajoivat minun ja kanssani solidaarisesti rinteessä kököttävän tyttöystäväni ylitse hissillä iloisesti vilkuttaen. Taisivat huutaakin jotain. Minä puin nyrkkiä. He luulivat sitä vilkutukseksi, sillä he vastasivat uudelleen heilauttamalla iloisesti kättään.
Onneksi rinteessä oli toinenkin tottumaton pelkuri, niin suomalaisen tumpelon ei tarvinnut hävetä yksin. Hän puhui kiivaasti naisystävälleen jollain ulkomaisella kielellä. En saanut sanoista selvää, mutta sättimiseltä se vaikutti. Ajattelin, että rinteistä ja niissä käyttäytyvistä ihmisistä saisi varmasti mielenkiintoisen sosiologisen tutkimuksen.
Aikansa pulputettuaan mies vain kerta kaikkiaan otti sukset jalasta ja käveli rinteen alas.
Minä en moiseen alentunut. Siksakkasin kannustavan ja solidaarisen tyttöystäväni seuraamana koko rinteen murtomaatyylillä ylhäältä alas. Matkaa kertyi yhteisen arviomme mukaan useampi kilometri. Hyvä niin. Kuntoilemaan tänne oli tultu.
Suomalainen ei aivan hevillä anna periksi. Ei edes Itävallassa. Varsinkin kun hissikortti oli ollut kallis kuin synti eikä päivä vielä edes puolessa. Näin ollen ei muuta kuin takaisin ylös.
Matkalla putosin hissistä. En vieläkään tiedä, miten se tapahtui, mutta yhtäkkiä hissin tuoli vain eteni yläpuolellani tyhjänä ilman minua. Syytin siitä herra E:tä, joka ei sen jälkeen uskaltanut jättää minua enää yksin, vaan pudottautui seurakseni hissistä hänkin. Rämmimme aika kauan rinnettä reunustavan metsikön reisiin asti ulottuvassa lumessa. Matka metsiköstä takaisin rinnemaille oli pidempi kuin olin uskonut. Syytin siitäkin herra E:tä.
Seuraavalla nousulla pysyin hississä. Varoin rentoutumasta hetkeksikään ja puristin suksia reisien sisäpintojen lihaksilla toisiinsa kiinni niin kovasti kuin pystyin.
Järkytyksellä alkaneeseen hiihtoreissuun sisältyi lopulta pari iloistakin, joskin hidasta, laskua ja suuri onnistumisen riemu.
Hiihtopäivän päätteeksi päätimme juoda kupposet kuumaa. Totesin, että jos ei muuta niin varusteet olivat olleet kaikin puolin moitteettomat. Poskeni punottivat ja kuumottivat, mutta kuljeskelin baarissa monoineni jo melko konkarimaisesti, etten sanoisi joukosta mitenkään erottumatta.
Jännityksestä ja rasituksesta johtuen jo puolen tunnin istuskelun kuluttua koko kehossani alkoi niin valtava lihasjäykkyys, etten päässyt ylös baarin tuolilta ilman herra E:n tukea. Pidin jälkeenpäin ihmeenä sitä, että jo viikon kuluttua pystyin taas kulkemaan omin avuin ja pystyasennossa.
Tämän reissun jälkeen en ole laskettelemassa käynyt. Kun uutiskuvissa on esitelty onnettomuustilastojen huimaavan korkeita lukuja ja kärrätty jäsenensä katkoneita urheilijoita erityisillä pusseilla, olen päässyt sanomaan, että siinä sen nyt sitten näkee. Ei ole laskeminen helppoa eikä vaaratonta.
Onnettomuuksista laskettelurinteissä kuulee täällä uutisissa talven mittaan usein. Murtuu neniä, murtuu jalkoja. Solisluita katkeaa kuin tulitikkuja, puhumattakaan käsistä ja niiden heiveröisistä sormista. Sisäelimiä liiskaantuu, aivoja tärähtelee. Joskus joku kuolee.
Saksan Thüringerin pääministeri Dieter Althaus vietti uuden vuoden tienoilla vapaa-aikaansa Itävallassa laskettelemassa. Hän törmäsi rinteessä rajusti toiseen laskettelijaan. Kypärää käyttänyt Althaus loukkaantui vakavasti, mutta selvisi kuitenkin hengissä ja on toipumaan päin. Ilman kypärää hiihtänyt slovenialainen nainen ei selvinnyt.
Joulun tienoilla vakavat onnettomuudet ja kuolemantapaukset ovat yleistyneet Itävallan rinteissä niin paljon, että on uudestaan alettu puhua voimakkaasti kypäräpakon puolesta.
Vasta-argumenttina sanotaan, että kypäräpakko tuudittaa entistä enemmän valheelliseen turvallisuuden tunteeseen eikä pureudu ongelmaan siellä missä se on. Liikenteessä pitäisi aina noudattaa sääntöjä, liikkua selvin päin, tiedostaa vaarat ja pystyä arvioimaan omat taidot todenmukaisesti.
Mahdollisia lakeja odotellessa ihmiset ovat alkaneet reagoida oma-aloitteisesti. Kypärien myynti on noussut huomattavasti niin Itävallassa, Saksassa kuin Sveitsissä.
