Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Riina Yrjölä
Hongkongissa kasvatetaan narsistien sukupolvea.
Pari viikkoa sitten Hongkongissa kuohahti, kun paikallinen yliopisto julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan paikalliset lapset verrattuna ikätovereihinsa lännessä olivat huomattavasti narsistisimpia, itsekeskeisempiä ja ylimielisempiä.
Tutkimustulosten mukaan narsistisuus korreloi perheen tulotason kanssa – mitä korkeammat perheen tulot olivat sitä enemmän lapsissa esiintyi itsekeskeisyyttä ja kyvyttömyyttä osoittaa myötätuntoon toisia kohtaan. Tulojen lisäksi, lasten itseriittoisuus ja ylimielisyys korreloi vanhempien kasvatustapojen kanssa. Mitä vaativampi kotirintama etenkin koulussa suoriutumisen suhteen, sen vääristyneempiä mielikuvia lapsilla esiintyi heidän rajattomasta erinomaisuudestaan ja etuoikeuksistaan.
Tutkijoiden syyttävä sormi kääntyi keskiluokkaisten vanhempien suuntaan. Kotirintama on pettänyt, lapsista on kasvatettu liian etuoikeutettuja. Tämä elämän sietämätön keveys kulminoituu nyt sukupolvessa monstereissa, jotka olivat manipuloivia, kiristäviä ja uhoavia. Suuruudenhulluja ja aggressiivisia. Vaativia ja vastuuttomia.
Ei niinkään pullamössöä. Vaan pikimmiten silkkipeffaisia öykkäreitä, jotka muhien omassa ainutkertaisuudessaan vaativat kanssaihmisiltään jatkuvaa palvontaa, erikoiskohtelua ja etuoikeutuksia.
Niinpä. Vaikka paikalliset lapset pärjäävätkin keskimäärin paremmin kieliopissa, väittelyissä ja rationaalisessa ajattelussa, omien kengännauhojen solmiminen, paidan napittaminen tai ihan itse syöminen näyttää olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Kuten toinen tutkimus todisti: 76 prosenttia paikallisista lapsista ei osaa itse pukeutua, 61 prosenttia ei tiedä kuinka käydä suihkussa ja yli puolet ei osaa siivota omia sotkujaan.
Mutta jos paikalliset lapset ovat uusavuttomia narsisteja, ei tutkimusten mukaan vanhemmillakaan juuri sen paremmin suju. Sillä vaikka Hongkong onkin yksi maailman rikkaimmista maailmankolkista, sen kansalaiset ovat myös eräitä maailman onnettomimpia sieluja. Toisin sanoen, mitä enemmän mammonaa ja materiaa, sen epätoivoisemmaksi ja ahdistavammaksi elämä näyttää kääntyvän.
Ei siksi että ei olisi jo tarpeeksi vaan siksi, että pitäisi saada lisää. Ja lisää. Ja vielä hippusen verran. Lisää. Kuten lapset, jotka odottavat erikoiskohtelua ja ihailua, myös aikuisten ilottomuus näyttää linkittyvän suhteettomiin elämänodotuksiin, jotka kiteytyvät elitistisyydessä ja jäytävässä, kroonisessa kateudessa muita kohtaan.
Näitä uutisia lukiessani ajatukseni ovat kertautuneesti palanneet Amy Chuanin kirjaan Tiikeriäidin taistelulaulu (Battle Hymn of the Tiger Mother). Ja kirjan väitteeseen, että lapset tulee kasvattaa kovalla kurilla löytämään oman erinomaisuutensa, itsevarmuutensa ja menestyksensä. Amy Chuan moittii länsimaalaista kasvatusta, joka ei valmista lapsia kilpailulliseen elämään vaatimalta heiltä jatkuvasti enemmän ja parempaa.
Ja tämä sama viesti särähtää nyt korvaani suomalaisen vanhempainliiton kampanjasta, joka ohjeistaa vanhempia asettamaan lapsille rajoja, jotta rakkaus, vastuu ja lasten hyvinvointi mahdollistuu. Samaan aikaan kun täällä Hongkongissa kansalaisia pyydetään opettamaan lapsille empatiaa ja eettisyyttä, yhteisymmärrystä ja vastuun kantamista – ei niinkään itsestä, vaan ennen kaikkea muista.
Voi olla, että kiinalaiset jyräävät nyt maailman taloudessa ja loistavat älyllään erinäisissä maailman järjellisyyttä järjestelevissä testeissä, kuten paikalliset tutkijat muistuttavat. Mutta nämä rajoittuneet kasvatusmetodit ovat johtaneet narsistisuuden rinnalla myös psykopaattisten luonteenpiirteiden yleistymiseen. Toisin sanoen lapset ovat alkaneet listimään autoritaarisia vanhempiaan hengiltä.
Toden totta, joskus se kasvatustyö on pienestä kiinni.
Edellytykset onnelliseen elämään, kuten täällä nyt keskustellaan, ei voi nousta käskyistä, joustamattomista rajojen asettamisesta tai velvoittavasta vastarakkaudesta. Vanhemmuus ei saa olla ”työtä”, joka pyrkii minimoimaan lapsenkasvatuksen ”häiritseviä” tekijöitä kielloin ja vahtimisin. Sen pitäisi pikemminkin olla kykyä ohjata lapsia kohti moninaisuutta, niin ajattelun että elämisen tasolla.
Vanhemmuutta joka kaihtaa voimaa ja ”haltuunottoa pienestä pitäen”. Vastuutta joka rakentuu uskallukselle sanoa kyllä.
