Reissu-Rauli maailmalla

Ruumiin haju täyttää matkustamon. ”Nyt on pakko ottaa drinkki”, Rauli Virtanen muistelee.

El Salvadorissa löydetään maakuopasta neljä raiskattua ja murhattua amerikkalaista nunnaa. Vähän aikaisemmin kaksi heistä oli yöpynyt maansa suurlähettilään luona San Salvadorissa. Nyt suurlähettiläs katsoo typertyneenä, kun naisten ruhjottuja ruumiita kaivetaan esille. Toimittajat kirjoittavat vieressä muistiinpanoja, kamerat naksuvat. On joulukuu 1980, ja paikalla on taas meidän miehemme New Yorkista, Rauli Virtanen. Paluulennolla yhdellä valokuvaajista ei ole mukana vaihtovaatteita.

”Nunnien ruumiiden haju täyttää matkustamon takaosan. Nyt on pakko ottaa drinkki”, Virtanen muistelee.

Adrenaliini & kunnia

Makaaberi yksityiskohta ei ehkä tee oikeutta Suomen tunnetuimman  ulkomaankirjeenvaihtajan Rauli Virtasen upeasti kuvitetuille muistelmille Saigonista Bagdadiin – neljä vuosikymmentä ulkomaankirjeenvaihtajana.

Katkelma El Salvadorista havainnollistaa kuitenkin pienen Suomen journalistien kohtaloa ulkomailla. Pienen maan innokkain ja uteliainkin toimittaja jää havaintoineen kansainvälisten uutiskoneiden varjoon.

Lukuisten mediatalojen luopuessa ulkomaankirjeenvaihtajistaan kysymys on erittäin ajankohtainen. Suomalainen media on saanut lähes aina tietoja ulkomaantapahtumista uutistoimistojen kautta. Mitä välittömämpi on vaara, sitä suurempi ammattikunnia. Rauli Virtanenkin lisää kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin tietoja kentillä kaatuneista journalisteista.

Henkilökohtaisella tasolla kyse voi olla siitä, että toimittajaa ajaa adrenaliini ja kilpailuvietti, kunnianhimo ja vaaran addiktio – tai vain pelko joutumisesta yksitoikkoiseen uutishuoneen toimitustyöhön.

Uhrien puolella

Moderni sotajournalismi palautuu Vietnamin sotaan, jossa kuvat My Laista ja napalmin polttamista lapsista saivat jenkit vetäytymään. Sotajournalismi vaikuttaa amerikkalaisten keksinnöltä – ja ehkä siinä on syy siihen, miksi amerikkalainen journalismi myy meillä yhä käsittämättömän hyvin. Muutaman uhrin vaatinut hurrikaani jossain Floridan perukoilla voittaa suomalaisissa uutislähetyksissä samankaltaiset tapahtumat kaikkialla Euroopassa.

Amerikkalaisen sotajournalismin eetos on yhteiskunnallinen. Saigonista Bagdadiin kertoo, miten ennen muuta amerikkalaiset toimittajat ovat raportoineet maansa ulkopolitiikan seurauksista ja onnistuneet jopa vaikuttamaan siihen Esimerkkinä Virtanen kuvaa, miten CNN:n Christiane Amanpuorin raportti 68 henkeä vaatineesta iskusta Sarajevon torille helmikuussa 1994 sai osaltaan Bill Clintonin aloittamaan pommi-iskut Serbiaa vastaan.

Sotatantereilla suomalaiset toimittajat tuntuvat kulkevan amerikkalaisen ulkomaanjournalismin parasiitteina etsien inhimillisesti kiinnostavia näkökulmia ilman yritystäkään yhteiskunnalliseen analyysiin. Virtanen esittää kritiikkinsäkin siteeraamalla amerikkalaisia kollegoitaan.

Sitoutuva journalismi

Virtanen vyöryttää tuskaa ja kärsimystä eri puolilta maailmaa sellaisella volyymilla, että lukijan on pakko käyttää annostelua. Saigonista Bagdadiin tarjoaa parhaimmillaan nautittavia kertomuksia toimittajien jutunnälästä taistelukentiltä.

Tuotteliaan toimittajan olisi ollut helppo kierrättää uudelleen vanhoja juttuja, mutta Virtanen on selvästikin nähnyt vaivaa jäljittämällä haastateltaviensa ja apureidensa myöhempiä kohtaloita sekä täydentämällä episodeja tuoreilla haastatteluilla.

Bosnian sodasta Virtanen kirjoittaa: ”Sarajevolaisten kärsimysten myötäeläminen piirtyi meihin ja johti subjektiiviseen raportointiin, jossa toimittaja ottaa ihmisyyden ja uhrien näkökulman.” Kirjoittaja luonnehtii itseään – ei sotakirjeenvaihtajaksi – vaan rauhankirjeenvaihtajaksi.

Virtasen uutuutena lanseeraama ”sitoutumisen journalismi” vaikuttaa vanhalta ja ainoalta mutta samalla ohuelta perustelulta kauheuksista raportoimiselle. Virtanen ei tunnu huomaavan, että journalismi valitsee yleensä uhrit ja ihmisyyden perinteisten vastakkainasettelujen mukaan.

Missä ovat nyt suomalaistoimittajien jutut Afganistanista niistä uhreista, joita meidän sotilaittemme ”itsepuolustuslaukaukset” aiheuttavat?

Viimeinen mohikaani

Virtanen kertoo kirjoittavansa kuvien ympärille, mutta todellisuudessa teksti vie kertomusta, vaikka muutamat kuvat ovatkin jo itsessään tarinoita. Virtasen kuvat ja sanat osoittavat siekailematta, että parhaimmillaankin suomalainen kriisijournalismi kykenee vastaamaan kysymyksiin mitä ja miten. Se ei vastaa kysymykseen miksi.

Virtasen lähestymistapa on kuitenkin sympaattinen, koska hän ei edes yritä kaivautua syihin. Hänelle riittää perinteinen reportterin osa – ja sen hän hoitaa tyylillä.

Voisiko suomalainen toimittaja olla ulkomailla jotain muuta kuin CNN:n tähtitoimittajan köyhä kopio? Yksi mahdollisuus on uskaltautua miksi-kysymyksen kimppuun. Paras esimerkki lienee puolalainen Ryszard Kapuscinski (1932–2007), jonka reportaasit loivat uskomattoman tarkkanäköistä taustaa muun muassa Afrikan tapahtumille ja Neuvostoliiton romahdukselle.

Toinen vaihtoehto on keskittyä paikkoihin, joissa Suomen elinkeinoelämällä on intressejä. Kiinnostavaa journalismia on syntynyt esimerkiksi siellä, missä kansalaisaktivistit ovat haastaneet suomalaista metsäteollisuutta.

Saigonista Bagdadiin herättää myös kysymyksen siitä, onko kirjeenvaihtajan työ katoavaa kansanperinnettä. Itsestään brändin tehnyttä Virtasta voi pitää viimeisenä mohikaanina, joka on kiertänyt henkensä uhalla kriisistä kriisiin. Nyt paikalliset kännykkäfilmaajat, bloggaajat ja facebookarit voivat välittää samoja tietoja, joita ulkomaiset kovanaamatoimittajat kerran hankkivat hiellä ja verellä.

Rauli Virtanen: Saigonista Bagdadiin – neljä vuosikymmentä ulkomaankirjeenvaihtajana. WSOY, 2009. 271 s.

Heikki Hiilamo

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu