splash_image.jpg

Nenetsin kehtolaulu

Lapsuin ja Lehmuskallion elokuvan näyttämö on taas arktinen Siperia. Nyt tähtäimessä on kulttuurin katoaminen ja lasten välinen julmuus.

Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui ovat tehneet yhdessä jo 11 elokuvaa, kaikki tavalla tai toisella arktisten alkuperäiskansojen elämästä. Nyt ihmisen suhde luontoon on jätetty sivummalle. Sukunsa viimeinen kertoo nenetsitytöstä venäläistämisen paineessa.

Neko on Veran nenetsisuvun viimeinen lapsi. Hänelle annetaan suuri vastuu: suvun shamanistisen perinteen jatkaminen. Haaste on mahdoton. Lapsia kerätään tundralta kouluun ja Nekostakin tehdään pieni pioneeri.

”Tämä on ennen kaikkea Anastasian elokuva”, Lehmuskallio kertoo. ”Käsikirjoitus perustuu Anastasian tekemään radiohaastatteluun vuodelta 1991. Hän haastatteli erästä opettajaa Panayevskin kylässä Jamalin niemimaalla. Tämä nainen oli viimeinen Vera.”

Tämän naisen tarinaan Lapsui on sitten lisännyt omia kokemuksiaan. ”Kaikki tapahtumat ovat totta, mutta elokuvaa on siistitty. Elämä internaatissa on todellisuudessa ollut paljon kauheampaa.”

Lehmuskallion mukaan sisäoppilaitoksissa on ollut lapsia monista eri kansoista, nenetsejä, tataareja ja venäläisiä, ja lapset ovat sortaneet toinen toisiaan. ”Lapsia on yritetty venäläistää, mutta arkielämän kauheus on tullut lasten välisestä kanssakäymisestä.”

Elokuvan keskeinen teema on kuitenkin kulttuurin katoaminen. ”Tässä elokuvassa kaikki yrittävät tehdä parhaansa oman uskomuksena mukaan”, Lehmuskallio sanoo. ”Anastasian näyttelemä isoäiti yrittää säilyttää kulttuurin entisellään. Nekon äiti sairastaa vuosia keuhkotautiparantolassa ja palaa lopulta muuttuneena. Hän on vakuuttunut, että Nekon on pärjätäkseen opittava venäjän kieli.”

”Sitten on Nekon setä”, Lehmuskallio jatkaa. ”Hän on shamaani ja ollut vangittuna kuten shamaanit neuvostoaikana usein. Hän pelkää harjoittaa omaa ammattiaan. Näin yhteisö murenee myös sisältä päin. Sitten on koulu, joka muuttaa meidät kaikki. Vaikka yrittääkin vain saada ihmiset tulemaan toimeen tässä maailmassa.”

Yhdessä elokuvan avainkohtauksista Neko nimetään koulussa Nadyaksi. ”Tämä on yleistä, Anastasiakin on saanut nimensä koulussa. Venäläiset opettajat kun eivät osaa lausua nenetsinimiä.”

”Toisaalta elokuvassa nimenvaihdos ei ole vain menetys. Nekon uusi nimi Nadya tarkoittaa toivoa. Lopussa hän sanoo yrittäneensä olla nimensä veroinen”. Eli kunnon neuvostokansalainen.

Jatkuvana taustavireenä elokuvassa on pettymys kommunismiin. Lehmuskallio myöntää elokuvan olevan itselleen epätavallisen poliittinen. ”Sukunsa viimeinen näyttää miten asiat sujuvat, mutta ei ota siihen kantaa. Ei sano, että tämä on syntinen ja tämä ei. Kaikki ovat yhtä syntisiä.”

Sukunsa viimeinen on näytelmäelokuva, mutta dokumentaarisuus on jälleen tunnelmana läsnä. ”Dokumentaarisuus tulee luontaisesti, sitä näkee elokuvan sellaisena. Monet tosin penäävät, että elokuvissamme pitäisi olla enemmän draamaa”, Lehmuskallio sanoo.

”Yksi keskeinen tekijä on se, että nenetseillä ei ole teatteritoimintaa ja ammattinäyttelijöitä. Tämä tekee elokuvista totuuselokuvaa. Kun amatöörin kanssa onnistuu, niin se elää kuin oikeaa elämää. Ihmiset tekevät asiat tosissaan.”

”Ihmiset myös kieltäytyvät myös tekemästä asioita. Eräässä kohtauksessa Nekon tulevaisuutta piti kysyä niin taivaan jumalilta kuin maanalaisilta, mutta ihmiset sanoivat, että tämä on liian vaarallista. Meidän on pakko ottaa huomioon yhteisö, jossa teemme elokuvamme.”

Elokuvan alussa aikuinen Neko laulaa nenetsien kehtolaulun, lopussa nuori Neko laulaa pioneerien laulun. Sukunsa viimeinen ei kuitenkaan ole nenetsien kulttuurin muistokirjoitus.

”Kulttuurihan ei kuole leikaten vaan hiipumalla”, Lehmuskallio sanoo. ”Esimerkiksi nenetsin kieli elää sitkeästi. Sen kohtalo on sidottu asumisen ja elämisen tapoihin. Valtaosa ihmisistä elää edelleen tundralla paimentolaisina.”

”Ihmiset elävät maakaasukentän päällä, jota ruvetaan nyt ottamaan käyttöön. Ihmisten elämä muuttuu kyllä, heitä siirrellään tundralta kyliin putkien ja pumppausasemien tieltä. Mutta kyllä ihmiset siellä paimentavat poroja niin kuin ennenkin, vaikka laitumet ovatkin pienentyneet.”

”Toisaalta kylissä alkoholismi ja väkivalta rehottavat. Siirtyminen rahatalouteen on myös ongelmallista”, Lehmuskallio sanoo. ”Moottorikelkat sitovat nenetsit rahaan ja paradoksaalisesti myös paikkaan. Bensat on haettava taipaleitten takaa. Mutta vielä tänäänkin polttoainetta vaihdetaan kalaan. Kala lienee vieläkin se kovin valuutta.”

Mikä on Sukunsa viimeisen moraali? Lehmuskallio ei nosta nenetsien kulttuuria muiden yläpuolelle. ”Kaikissa elämäntavoissa on mukana rappio. Paimentolainen voi menettää elämänlinjansa, menettää poronsa ja joutua muiden avun varaan.”

”Ongelma on muutoksen nopeus ja rajuus. Eskimoiden parissa huomasin, että televisiota – joka oli auki 24 tuntia vuorokaudessa – pidettiin oikean elämän mallina ja Dallas-sarjaa täytenä totena. Meille TV:n luoma totuus on tullut hienovaraisemmin.”

Anastasia Lapsui & Markku Lehmuskallio: Sukunsa viimeinen, ensi-ilta 26. helmikuuta.

Tapani Möttönen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu