Mitkä ovat perustarpeet?

Sananvalta: Ihmisen perustarpeet ovat samat kuin turkiseläimillä: ruokaa, lämpöä, ilmaa ja lisäksi hieman virikkeitä, liikuntaa sekä lajitovereiden seuraa.

Ihmisen perustarpeet ovat samat kuin turkiseläimillä: ruokaa, lämpöä, ilmaa ja lisäksi hieman virikkeitä, liikuntaa sekä lajitovereiden seuraa. Pitäisikö yhteiskunnan siis taata kansalaisilleen vain selli, kupillinen kalanpäistä jauhettua ketunruokaa ja oikeus hengittää ja kävellä kaupungilla?

Harvat ajattelevat niin, vaikka joidenkin mielestä sosiaaliturvaa pitää aina kutistaa ja vastikkeellistaa tuotantotehon ja kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä. Useimmat kuitenkin kokevat, että niin sanottuun ihmisarvoiseen elämään kuuluu biologisten absoluuttien lisäksi muutakin.

Kysymys perustarpeista ja -oikeuksista on silti vaikea. Kun ihmiset tottuvat siihen, että heidän kodeissaan jokaisella perheenjäsenellä on oma huone, näyttää köyhempien ihmisten elämä – se jossa suurperhe asuu yksiössä – heistä helvetiltä. Miten paljon oma huone kuitenkaan ilostuttaa, kun siihen tottuu eikä enää muistele köyhempiä aikoja tai näe toisten elävän köyhemmin? Ja kun oma huone on itsestäänselvyys, millä uudella päämäärällä, onnen kangastuksella, se korvataan? Ja kun perusoikeuksista puhutaan, niin milloin ne koetaan ihmisarvoisen elämän välttämättömiksi edellytyksiksi?

On tunnustettava, että useimmat tarpeistamme ovat kulttuurin tuottamia haluja, opittuja normatiivisia käytäntöjä. Tämä tarpeiden suhteellisuus unohtuu aina, kun kehutaan miten oikeudenmukaisia ja kannustavia kasvavat tuloerot muka ovat. Hoetaan, että on halpamaista kateutta vaivata päätään sillä, miten paljon varakkaampia jotkut toiset ovat.

Tämä “halpamainen kateus” on kuitenkin kulttuurimme eräs päätuote: jokainen meistä altistuu lapsesta lähtien indoktrinaatiolle, jossa meidät ehdollistetaan pitämään erästä elämäntapaa ja kulutuskykyä “normaalina”. Kun tässä aivopesussa onnistutaan, saadaan aikaan ihminen, joka saattaa pitää esimerkiksi yksityisautoilua ja jokavuotisia lomamatkoja suihkukoneella toiselle puolen maapalloa normaalin elämän välttämättöminä osina. Jos hän ei saavuta normaalina pitämäänsä kulutuskykyä, tai peräti köyhtyy, hänestä tulee katkera ja onneton – eikä siinä auta vertailu siihen, mihin isoisä olisi lapsuudessaan ollut tyytyväinen.

Kulutusyhteiskunta, sen talouskasvu ja työllisyys, perustuu kollektiiviselle itsesuggestiolle, jossa uurastamme ankarasti oppiaksemme kokemaan yhä uudet tuotteet ja palvelut välttämättöminä tai intohimon kohteina. Toisaalta sama yhteiskunta moittii nämä halut omaksuneita, mutta syystä tai toisesta kulutuskilpailussa häntäpäähän jääneitä, kiittämättömyydestä, siitä etteivät osaa tyytyä vähään.

Ongelmat ovat jakomielisiä ja niin ovat ratkaisutkin: a) Puutteen kokemuksia synnyttävien ja ekokatastrofia jouduttavien kulutustottumusten iskostaminen ihmisiin on lopetettava. b) Tuloerojen kasvua pitää vastustaa. Aristoteles ehdotti, että köyhimmän ja rikkaimman tulojen suhde pitäisi olla korkeintaan 1:4. Hänen mukaansa näin minimoidaan katkeruus ja maksimoidaan yhteiskuntarauha. c) Suhteellisesti köyhien todellista emansipaatiota on kannustettava.

Köyhä voi tasa-arvon nimissä edelleen vaatia parempaa palkkaa ja sosiaaliturvaa, mutta pyrkiä myös itse vapautumaan vaurastumispakkomielteestä, opetella kykyä nauttia siitä, mikä on halpaa tai ilmaista. Jos tämä tuntuu vaikealta, voi lohduttautua sillä, että ennemmin tai myöhemmin luonnon kantokyky pakottaa kulutushurjastelijatkin muuttamaan käsitystään hyvästä elämästä.

www.teemumaki.com

Teemu Mäki

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *