Koristekasvit

Tarina: Koristekasvit ulkona ovat, levittäytyvät eteiseen. Helottaa uuvuttava orvokkimeri, robustukset, aldiolukset.

Koristekasvit ulkona ovat, levittäytyvät eteiseen. Helottaa uuvuttava orvokkimeri, robustukset, aldiolukset.

Käkkärä ulisee olohuoneessa levotonta esittäen, horo. Unista oudoista rapea akka.

Hikoaa uuma, otsalla roiskeita. Retkahtaa alavatsa säkkipaidan alta, ahnaasti, tuolia ahdistaa näennäisnaisen alla. Sitkeä äiti. Aurinko nojaa sisälle akkunasta. Itku tulvii silmiin. Eilen Taru kävi. Uhkasi. Olut lipeää lasista akan hervottomien, iljettävien risuhuulten väliin.

Ei, älä.

Rakas, aina!

Sitkas ilme, toruva, takakireä. Aukaisee vaivaisakka akkunan, horahtaa odööri, raikas, outo. Kasvit ulottavat oikulliset lehtensä esille. Itkee läskiakka jäätynyttä elämäänsä, tallukka yskii syytöksiä.

Kirkasta.

Ulkona.

Onko?

Lennähtelevät eläimet.

Huoratiainen. Upea!

Onko.

Rallattelee akka.

Hän ahtautuu arveluttavaan ratkenneeseen asuun, tapittaa vetelästi eteiseen. Ronklaa tutisten aran voldioluksen avonaista lehtikeskiötä. Ui veltto, aromintäyteä teepussukka rusehtavassa eliksiirissä. Tuolla kolahtaa outopeippo terassille, tutkailee armottomasti. Alistunein, rasittunein aistein inisee säkkärä käkkäräakka aldioluksen korskealle uhmakkuudelle.

Kaatuu. Kupsahtaa! Au!

Mitäh! Eih!

Repeytyy essu!

Nopeasti!

Kukkameri ei salli käkkärän elehtiä. Loikoo läskiakka ällistyneenä.

Menee enkeliäiti, roikkuu etumus löllykällä. Loittonee ähkinä.

Venho etenee.

Nojaan hopeanvälkkeiseen ovenkarmiin.

Merellä ehtii nokilokki ennen enkeliuikkua välipilven etumukseen. Rajuilma huhuilee ohutpilven tietämillä. Heilahtaa etuvasemmalla ilkeä laine.

Alakerrassa huutelee täti äiti.

Ai?

Vahinkoko?

Aivan.

Törmää tuomiotavi uljaasti upoksiin, lehahtaa esiin säröaallon seinämästä.

Ahdistaa.

Äititäti ilmaantuu. Turisee ilkikurisesti. Lassi anasti Aulabaarista harmaan aihelman, retuutti Audinsa Sulkatorin kenkämyymälään.

Aha. Sisälle?

Takaovesta Audi ruttasi ulos, unimies muisteli illalla säteilevää taivalta Artturille.

Valo oikuttelee iljetyksen ontoilla ilmeillä. Valo on ilkeä.

Keijo ei iljennyt tivata tavaraa, ikiäiti ölisee, suuton tarpeeton äijänkäppyrä! Kelvoton! Yhtiökumppani lavean pullon! Pänisteriäijä!

Älytöntä.

Ripa intoili ihanaan Niinaan. Sakki uittui rivosti upoksiin Iirislahden suloisiin aaltoihin!

Rälläkkä imitoi ensiopoliisin pehmoista uhittelua, kun irvikuvia revittiin säilöön köynnöksistä upottavan unilahden. Repesi alkuiltapäivän joviaali apeus uskomattomaksi seikkailuksi!

Käkkärä ynisee nokkavasti äyskärikukalle. Silolehti ilmehtii levottomana. Marisee älyvapaa läskiakka unen olevan makkarikaunottaren etuoikeus.

Noloa.

Liikahtelee ihana ivadiolus. Tunteen utuisissa takametsissä aukeaa upean leikkokukan umpu. Läskimakkara löyhähtää anikselle.

Koristeellisesti avautuu unisen aldioluksen neonpunasisin. Suttura irtoaa tuolin tukikohdasta, erittelee näkyjään.

Äitiä ikävä. Tuskainen ikävä.

Oli läskileidi ihana kaunotar aikoinaan. Uuvahti neljännesvuosisata, irtosi säteily. Olemus lävähti. Ilmestyi horo!

Ui ihanuus vesimassain ihanuudessa, poukamassa ui, noina auvoisina aikoina. Notkeasti elehtii neliraaja. Rannalla auon nekkua. Nokkelasti ajattelen naikkosäidin kuumaksi uudisrakastajaksi, miekkoslapsen aran ajatusleikin nokkoskuningattareksi.

Huohotan idin eteiskäytävän kolkossa keinovalossa.

Auvoaika aukeaa!

Nahkeus, äiti, iljettävät dokukasvosi. Ilodiolus nojautuu, puhisevalle eriteilmeellesi ilmestyy tuomiovarjo.

Inhottaa!

Niiskaiset… aivan kuin silloin, kun nousit Herrasaaren laveasti kallistuvaa hiekkapohjaa kahluujaloin kuin Bo Derek, kädet takatukkaa sukien ja puristellen, lantio pehmeänpyöreää harmoniaa. Minä istuin kalliolla imien tikkarista salmiakin makua. Hiekka loisti ja välkehti, säikkyi, säikehti, se oli tuhotonta valon tuhlausta. Sinä pyllähdit keveästi istuallesi, haroit tulikuumaa hiekkaa reisillesi, tipuit vettä. Juuri silloin minä puraisin kipeästi kieltäni, älähdin, viskasin tikkarin metsikköön ja juoksin luoksesi. Kalliolta kiersi alas mutkikas polku, ja sinä aikana kun et ollut näköpiirissäni, olin varma, että sinä olet kadonnut, lähtenyt pois, jättänyt minut yksin Herrasaareen yöksi. Noina aikoina minä purskahdin holtittomiin kyyneliin vähemmästäkin! Nyt kuristuen lyön isovarpaani männyn pahantahtoiseen juureen, ja kipu parin sekan päästä välkkyy tuhansina synapseina aivojen kipuosiossa. Nilkutan polkua hylätyksitulona, heilautan vartaloni koivusta kiinni pitäen rannalle ja sielläpä sinä oletkin! Minä läikyn nyt toisenlaista surutunnetta peitellessäni sinua hysteerisesti rannan tulikuumaan hiekkaan, ja sinä vain naurat…

Niiskaiset taas, korahdat puoliunessa.

Parvekkeelta levähtää esiin palpaatiokukan punainen elin. Äiti! Tuolloin olit levollista, iloista valoa, autuasta, tulipunaista. Aistikas. Ahnaasti lofelia lorauttaa onteloistaan tuoksua.

Narttusumpussa yhdistyy tyly hämmästys yltiöpäiseen maanisuuteen. Yliolkaisesti etukenossa inhottava tulikukka ulostaa lerppuen. Enkelisäikyt kauhistelevat. Aldiolukset suvaitsevat vaitonaisina oksettavan ilmiön.

Lennähtää leivoska etuoikealla.

Äidin iho tuoksuu inkivääriltä.

Oxepamitar nyöripaidassa ahtaa irtoilevan valaskalan alavatsan nyörikoukkuun, kannattelee ankeriasvyö uhkeaa halkovartaloa. Etunoja aukeaa, holahtaa irralleen reisi, venähtää! Irvistää örveltävä viinikampela oikullisille irtojäsenilleen.

Kahahtaa unidiolusten nyrpeä porukka.

Anorakkiakka ähisee, kankeat keinohartiat inahtelevat. Ääntelee kallo upotuksessaan. Oudohkossa luolastossa, iltavalaistuksessa, synapsit irtijuodut tähtitieteilevät kahvinkeittimen uninappulain okkulttista logiikkaa.

Eih!

Luuletko ihmeen haihtuvan aristelevista kahvinpuruista? Antautuuko sakasta asiattomat eliöt, peruskahvin äärioikeisto?

Maistuuko?

Ääliö… ääliö!

Rähmää ärsyyntyneissä irkkukahvisilmissä. Näärännäppyinen esiäidin naiseus.

Jähmeästi ääntyy harottava maisemakuvaus. Eivät ilmesty näyt jaloviinasuusta.

Änkeää satunnaisäiti esiin nojatuolin tippukiviluolasta. Notkuu oudokki naulapää nelinkontin eteishalliin. Nousee. Itkasee. Edessä dantelainen etäisyyksiin sukeltava sukkulaportaikko.

Äidin karmeat ulottuvuudet.

Kokeilisinko?

Kippaisinko etovuuden alas voidiin, portaikon mesotsooiseen istukkaspiraaliin?

Kosteaa. Ulkona.

On levollista.

Istun sohvannurkassa. Itkeskelen. Taannun.

Hortesiat, urheat. Oraalla rakkausköynnöksen aihio. Kauhulehdokki alistuu, uupuu.

Huomioitava ensteks ahdistuksen alkuperä.

Ei noin.

Ei.

Noinikään, notkeasti. Eiih! Nyt kankeus, ulotun, onnistun. Laittuu etuvartalo taruolentoäidin valokuvauksellisesti, oi illuusio sattuva. Yöllinen, öinen sentimento, täällä.

Äiti.

Idänkauppa.

Taittuu sekundatodellisuus. Sotkeutuu esityksessä ääriainekset. Nihkeä id joustaa yliminän rajuissa kurveissa.

Äiti.

Naikkonen.

Taruolento.

Esine eteisessä lojuu, turvaliha, äiti, karmivat unisilmät ojossa. Lojuu eliö.

Heliosentrisesti unikukat ojentuvat, robustukset, aldiolukset. Koristekasvien etsimessä sojottaa kuningatarauringon energia.

Lobelia laimeasti ääntelee, kirahtelee.

Orvokkimeressä rapisee.

Istukkavuokot, sininiset, tiernaruusut. Eristesuipot, kinarinnat, alkuoikut. Savuangervot, valtimosuonet, eilingot, jauhottaret, alppimanalat.

Lojuu.

Ilodiolus hälisee, antaa nirppanokan koppakuoriaisen astella uupuneilla höyhenillään.

Esine.

Auvottaret, horosysteemit, inhapäistikkäät.

Runsassarvet, vesitulet, enkeliuikut.

Äippä!

Järkihorkat, armokuolemat. Tuskatuikut. Uljasnöyhdät. Surupuserot. Kauhupeikot, ansarikukat, istukkakatkot. Neuvolalakanat, tuskanhuudot, uppotukit. Sairastuvat. Kauhunäyt. Ansapsyyket.

Jaakko Aro (s. 1972) on helsinkiläinen sekatyömies. Hän valmistelee paraikaa ensimmäistä proosateostaan.

Jaakko Aro

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu