36899952634_932ab7fc76_k_cmyk

Rakkaus, kuolema ja kapitalismi

E. L. Karhun Prinsessa Hamlet taipuu hyvin nukketeatteriksikin.

Prinsessa Hamlet tuli lokakuussa ensi-iltaan Turun kaupungin­teatterissa. Keväällä Q-teatterin ohjelmistoon kuulunut teos esitetään Turussa nukketeatteriversiona, jonka toteuttavat ohjaaja Merja Pöyhönen ja Aura of Puppets.

Lavalla nähdään kuusi Heini Maarasen suunnittelemaa nukkea ja saman verran nukettajia. Prinsessa Hamlet (Niina Lindroos) ja hänen ainoa ystävänsä Horatia (Alma Rajala) ovat runollisia ritarihahmoja. Hamletin äiti Gertrud (Timo Väntsi) on tympeä kuningatar ja eno (Lotta Virtanen) höpsö setämies. Hamletia fanittava pyrkyri Ofelio (Reetta Moilanen) on työstetty eläinhahmoksi ja kuninkaallinen vartiomies (Riina Tikkanen) painajaismaiseksi karikatyyriksi.

Uudessa sovituksessa katsoja vaikuttuu jo alkuun lavadynamiikan hypnoottisuudesta. Esiintyjien vahva fyysinen läsnäolo näkyy nukettamisen ohella tiukoissa kohtausvaihdoissa, tyhjistä taulukehyksistä ja huonekaluista koostuvien lavasteiden tarkassa liikuttamisessa, intensiivisessä ääninäyttelemisessä sekä esineteatterin keinoin toteutetuissa tehosteissa.

Tärkeässä osassa on myös vanhanaikaista tietokonepimputusta dramaattisiin jousisoitinväreihin yhdistävä Valtteri Laurell Pöyhösen musiikki.

Tarina on vahva. Siinä missä William Shakespearen Hamlet-hahmo kärsii eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja havaitsemiensa petosten kataluudesta, Prinsessa Hamletia piinaavat vaikea äitisuhde, ulkonäköpaineet, paheneva masennus ja itsetuhoisuus.

Yhdessä avainkohtauksessa spektaakkelikuolemastaan fantasioiva Hamlet nousee tuoleista rakennetulle korokkeelle ja julistaa uhmakkaasti: ”Ne prinsessat muistetaan, jotka tappavat itsensä, jotka lähtevät ajoissa, näyttävästi, isolla liekillä.”

Puheensa päätettyään Hamlet sytyttää itsensä liekkeihin.

Tragediaa, sarkastista huumoria, psykologiaa, kulttuurikritiikkiä ja feminismiä vertauskuvallisiin asetelmiin yhdistelevän tekstin on kirjoittanut jo kansainvälistäkin huomiota kerännyt näytelmäkirjailija E. L. Karhu.

”Töissäni tuntuvat aina kohtaavan kolme aihetta: rakkaus, kuolema ja kapitalismi”, huokaa teatterintekijä.

”Näytelmää tehdessäni Hamlet oli alunperin vain yksi viiteteos. Minua kiinnostivat hulluuden, masennuksen ja ystävyyden teemat sekä naisten hulluuteen liittyvä eksploitaatio. Siihen tapaan, kun se näyttäytyy vaikka Amy Winehousen tai Virginia Woolfin myyteissä. Siis että naisen täytyy kuolla, jotta pääsisi kaanoniimme.”

Todellisen elämän itsemurhissa on harvoin päällimmäisenä show. Prinsessa Hamletinkaan lopullinen lähtö ei ole näyttävä. Viruttuaan aikansa sisäisen kauhunsa kourissa Buckinghamin palatsiksi naamioidussa mielisairaalassa hän astuu yhtenä sateisena iltana Thamesiin.

Jälkeenjääneiden syyllisyydentunne konkretisoituu lavalle lihakoukkuun ripustettavan Hamletin ruumiissa.

Läheisen kuoleman, surun ja elämänhallinnan haurauden teemoja Karhu käsitteli myös näytelmässään kuka tahansa meistä -dokumentti, jota esitettiin ensi kerran keväällä 2013 Helsingin rautatieasemalla Saana ­Lavasteen ohjaamana.

Karhun moniulotteiset tekstit taipuvat erilaisiin painotuksiin.

”Näytelmäkirjailijana ajattelen, että teos on valmis, kun se on kirjoitettu. Lähetän sen sitten ikään kuin pullo­postilla eteenpäin tyyliin to whom it may concern. Ohjaaja ja työryhmä tekevät sitten teoksesta esitystulkintansa, joka on oma erillinen teoksensa”, tuumii Karhu. Samalla hän muistuttaa, että on dramaturgina itsekin tottunut sorvaamaan muiden tekstejä.

Ennen teatteriuraansa Karhu ehti toimia pari vuotta vertailevan sosiologisen tutkimuksen parissa. Hänellä on myös taustaa erilaisissa talonvaltaus-, ympäristö- ja ihmisoikeusliikkeissä.

Jotain tästä näkyy myös hänen teksteissään.

Salla Taskisen Helsingin Ylioppilasteatterille ohjaama Kuokkavieraat (2007) oli brechtiläinen projekti, jossa tutkittiin maahanmuuttajien säilöönottokeskuksissa muodostuvaa oikeudetonta tilaa. Heidi Räsäsen Takomolle ohjaama Leipäjonoballadi (2008) kertoi suomalaisesta köyhyydestä siir­täen ­Vladimir Sorokinin Jonon (1980) Neuvostoliiton ajan teemoja nyky-Suomeen. Hilkka-Liisa Iivanaisen Kotkan ­kaupungin­teatteriin ohjaamassa Tsaarin kakaroissa (2011) taas aiheena oli suomalaisten suhde venäläisvähemmistöön.

Karhu ei kuitenkaan varauksetta liputa osallistuvan teatterin puolesta.

”Jossain Susanna Kuparisen dokumenttiteatteriesityksissä poliittinen vaikutus voi olla suoraa ja se toimii. Jotta fiktio olisi mielekästä taiteena, siinä täytyy mielestäni olla takana jokin ratkaisematon suuri kysymys. Se voi joskus olla poliittinenkin, mutta useimmiten pelkkä poliittinen mieli­pide ei riitä kiinnostavan teoksen synnyttämiseen.”

Mitä on hyvä poliittinen taide?

”Taide on amoraalinen väline. Sitä voidaan käyttää nais- tai juutalais­vihan välineenä siinä missä hyvien asioiden ajamiseen. Itse haluan taiteellani haastaa sitä, kuka pääsee ääneen ja kenen näkökulma saa tilaa julkisessa sfäärissä. Taiteella voi myös osoittaa, miten rakennamme elämäämme erilaisista myyteistä ja että näitä narratiiveja voi myös murtaa.”

E. L. Karhu & Merja Pöyhönen:
Prinsessa Hamlet

Turun Kaupunginteatterissa 16.12. asti

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: