Laulaja Jari Sillanpään on epäilty ajaneen autoa metamfetamiinin vaikutuksen alaisena. Taiteilija oli tapauksesta hyvin vaitonainen, lukuun ottamatta Facebookissa julkaisemaansa pahoittelua: ”Tiedostan elämän rajallisuuden, ja intohimoisena ihmisenä hakeudun helposti uusien kokemusten pariin.” 

Medialle tämä riitti, ja toimittajat alkoivat rakentaa draamaa. Sillanpäästä muokattiin kärsivä ja stressaantunut faniensa eteen uhrautuva puurtaja. Päivä päivältä alkoi selvitä uusia yksityiskohtia, kuten Ilta­lehden raportoima Sillanpään kivulias sairaus.

Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Lehmusvesi muotoili siihenastisen Sillanpää-saagan kaaren ja huomautti, että täydellinen loppu puuttuu vielä. Tarinan sankarin on vielä joskus puhdistauduttava vannomalla muuttuvansa paremmaksi ihmiseksi.

Kertomuksen vaarat – Kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia on vuoden alussa alkanut ja kahdeksi vuodeksi rahoituksen saanut projekti. Kuuden kirjallisuudentutkijan työryhmä selvittää, miksi ja miten kertomuksesta on tullut hyvinvointia ja yhteiskunnallista osallistumista määrittävä muoto, mitä riskejä tähän liittyy ja miten tutkijat voivat lisätä kriittistä ymmärrystä kertomusmuodon voimasta ja vaaroista. Tutkijat tekevät yhteistyötä kansainvälisten tutkimuslaitosten, muiden tieteenalojen ja toimittajien kanssa.

”Kertomuksia käytetään, koska ne toimivat”, kertoo työryhmän tutkija Samuli Björninen Tampereen yliopistosta. ”Yrityksilläkin on nykyään ’kertomus’, kun ennen puhuttiin ’visioista’ ja ’strategioista’.”

Viime huhtikuussa ilmestyneen Voiman välissä ilmestyi Häiriköt-päämajan erikoisnumero Kansa taisteli, joka pureutui talvi- ja jatkosotia palvovaan Suomi 100 -narratiiviin. Onko kulttuuri­häirintäkin vain kertomusten sepittämistä?

”Kulttuurihäirinnällä luodaan vasta­kertomuksia, kun taas Suomi 100 -tarinat ovat valtakertomuksia”, Björninen kommentoi.

Kulttuurihäirinnän tarkoitus ei ole tuottaa populismia populismin päälle vaan ravistella lukijaa kertomusten ja visuaalisten ­elementtien keinoin. Tavoite on saada lukija kyseenalaistamaan valta­virrassa itsestään selvänä pidetty näkökulma.

Tutkijaryhmän tarkastelemat kertomukset välittävät informaatiota yleensä kokemuksen muotoon rakennettuna, urbaanilegendan tapaan. ­Urbaanilegendoissa tapahtumilla on aina kokija, todistaja. Samoja keinoja käytetään paljon myös mainonnassa: käyttäjät todistelevat kokemuksiinsa pohjaten, miten jokin tuote muutti heidän elämänsä. Hyvä tarina myy paremmin kuin lista tuotteen ominaisuuksista.

Minkälaisia ovat kertomuksen vaarat?

”Kertomus on vahva, koska se toimii monin tavoin. Vaikka kertomuksen yksityiskohdat eivät pidä paikkaansa, niin siitä voi silti löytyä eetos johon samastua”, pohtii Björninen.

Kokemuksen muotoon puettu kertomus viettelee lukijansa, koska ihmisen kokemus tuntuu todelta. Björnisen mukaan yksi suurimmista ongelmista on, että kertomusta on vaikea kiistää. Jos tarinan kokijasta tuntuu pahalta, että lähellä on pyörätie, pakolaisia tai tuulivoimaa, ne ovat paha juttu – vaikkei tarinan kokijaa olisi edes olemassakaan.

Tutkijaryhmän vetäjä Maria Mäkelä on kirjoittanut kertomuksen vaaroista näin: ”Kokemuksellisuudessa piilee kertomuksen vahvuus, mutta samaan aikaan yksilöllinen kokemus on jotakin, jota ei voi todistaa sen paremmin todeksi kuin valheeksikaan. Siten kertomus on muotona omiaan sotkemaan faktan ja fiktion välistä rajaa.”

Mäkelä muistuttaa myös, että on asioita, joihin kertomusmuoto ei sovi, kuten esimerkiksi ilmastonmuutos.

”Monet yhteiskunnalliset ja ympäristölliset ongelmat eivät taivu kulttuurimme tarjoilemiin kääntymys- ja sankaritarinoiden muotteihin, koska niiden mittasuhteet ylittävät yksilöllisen kokijan perspektiivin. Ilmastonmuutos tulisi pysäyttää jo paljon ennen kuin koemme sen omakohtaisesti nahoissamme.”

Tosin kanadalainen tietokirjailija Naomi Klein on käyttänyt kertomusta voimakkaana tehokeinona kirjassaan Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto. Hän tarinoi lennokkaasti alkuperäiskansojen kokemuksista maapallon rankkojen muutosten keskellä samalla kun vyöryttää lukijalle dataa ja faktaa.

Historioitsija Yuval ­Noah Harari nostaa teoksessaan Homo Deus – Huomisen lyhyt historia esiin sen, kuinka kertomukset läpäisevät todellisuuden. Hänen mukaansa fiktiota ovat monet meistä itsestäänselvät, arkisetkin totuudet ja bisneksen peruspilarit.

”Kuvitelmat eivät ole pahasta. Ne ovat elintärkeitä. Kehittyneet yhteiskunnat eivät pysty toimimaan ilman yleisesti hyväksyttyjä tarinoita sellaisista asioista kuin raha, valtiot ja suuryritykset… Tarinat ovat kuitenkin vain työkaluja. Niistä ei saisi tulla tavoitteitamme eikä mittapuitamme. Kun unohdamme, että ne ovat vain kuvitelmaa, menetämme kosketuksen todellisuuteen. Silloin alamme käydä todellisia sotia ’ansaitaksemme rahaa yritykselle’ tai ’suojellaksemme kansallisia etuja’. Suuryritykset, raha ja kansakunnat ovat olemassa vain mielikuvituksessamme. Me olemme keksineet ne palvelemaan meitä – miksi siis uhraisimme elämämme niiden palvelemiseen?”