Nykyään kaiken saa tilattua netistä ja mehän tilaamme. Koska rahdin ympäristövaikutuksista harvemmin puhutaan, niin ne eivät myöskään usein ole kuluttajilla mielessä tilausta tehdessä.

Sen lisäksi, että suomalaiset ovat ahkeria tilaamaan tuotteita verkosta, olemme myös ahkeria palauttamaan niitä. Tätä matalaa kynnystä palauttaa esimerkiksi netistä tilattuja vaatteita selittää osaltaan se, että monet kauppiaat mainostavat toimitusten ja palautusten olevan ilmaisia. Ilmaisiahan ne eivät tietenkään ole ja niiden kustannukset on vain leivottu sisään tuotteiden hintaan (ja ympäristöhaitat sosialisoidaan koko elonkehälle). Maksuton ja ilmainen eivät ole synonyymejä. 

Yleisradion Pakettirumban piilotetut päästöt -dokumentin mukaan suomalaiset palauttavat noin kolmasosan netistä tilaamistaan tavaroista. Vaatteita myyvän Zalandon tilausten palautusprosentti on jopa 50 ja Booztin tilauksista palautuu noin 40 prosenttia. Molemmat yritykset tarjoavat toimitukset ja palautukset asiakkaille maksutta.

Sen sijaan, että yritykset pyrkisivät minimoimaan tarpeettomien toimitusten määrän, ne tuntuvat jopa kannustavan tähän toimintaan. Zalando kertoo mainoksessaan että ”Koti on sovituskoppisi”, ja sovituskoppiin on tapana kasata paljon vaihtoehtoja, joista sitten vain osa (jos sitäkään) kiikutetaan kassalle. Ylen haastattelussa Booztin talousjohtaja Sandra Gatt toteaa puolestaa, että ”Rakastamme palautuksia, sillä ne ovat osa liiketoiminta- malliamme”.

Ilmiötä tutkinut Göteborgin yliopiston professori Sharon Cullinan toteaa, että eniten tilauksiaan palauttavat ovat myös niitä, jotka tilaavat eniten. Vaikka yrityksetkin varmasti ovat tietoisia ongelmallisesta käytöksestä, niillä on korkea kynnys puuttua ongelmaan koska samalla ne saattaisivat menettää hyviä asiakkaitaan.

EU:n sisällä palautetaan arvioiden mukaan vuosittain kolme miljardia pakettia. Tähän päälle tulee sitten muu sahaava pakettiliikenne esimerkiksi Kiinasta ja Kiinaan. Jo nuo EU:n sisällä palautettavat paketit tuottavat päästöjä samassa suuruusluokassa kuin koko Tampereen kaupunki.

Rahtaamisesta aiheutuvien päästöjen on arvioitu muodostavan noin 10 prosenttia vaatteen kokonaispäästöistä. Tosin näihin arvioihin ei ole laskettu mukaan nettikaupan mukanaan tuomaa kasvanutta palautusrumbaa. Vaatteiden kuljetusta suurempi päästölähde on kuitenkin niiden valmistaminen. Paras tapa vähentää vaatteiden tuottavaa ympärisökuomitusta onkin vähentää niiden ostamista ja käyttää ostamiaan vaatteita pidempään.

Ympäristöongelmien ohella vaateteollisuuden työntekijöiden oikeuksiin liittyy laajoja ongelmia.

Turhan rahtaamisen lisäksi ongelmia tuottaa se, että nuhjaantuneet, turhan halvat tai sesongista myöhästyvät palautusvaatteet eivät enää kelpaa markkinoille Euroopassa. Näitä vaatteita kuljetetaan esimerkiksi Lähi-itään, jossa niitä myydään kuluttajille.

Länsimaissa toimivat yritykset voivat vaatia yhteistyökumppaneiltaa sitä, että ne myyvät ostamansa vaatteen tunnollisesti kuluttajille, mutta Yleisradion haastattelemien henkilöiden mukaan, melko iso osa vaatteista päätyy räteiksi, poltettavaksi tai vaikka silputtuna tyynyjen täytteiksi. Näin menetetään jalostusarvo ja vaatteen valmistukseen käytetyt resurssit (päästöineen) menevät hukkaan.

Tätä vaatteiden lopullista kohtaloa suuret verkkokaupat eivät juurikaan seuraa. Tai ainakaan ne eivät seuraamisen tuloksista raportoi, eivätkä kanna vastuutaan.

Yksi yleistyvä tapa pyrkiä pienentämään yrityksen hiilijalanjälkeä on kompensoida aiheutettuja päästöjä. Ei siis varsinaisesti vähentää päästöjä, vaan osallistua anekauppaan tavalla tai toisella. Näiden kompensaatioiden toimivuudesta on paljon ristiriitaista tietoa. Ja vaikka ne toimisivatkin, niin  ajoittain lupauksen täyttäminen vaikuttaa melko mahdottomalta, mikäli yrityksen toiminta on itsessään jo ongelmallista. Eettisen kaupan puolesta -yhdistyksen vastuullisuusasiantuntija Maija Lumme kirjoitti Zalandon kompensaatiolupauksista:

”Zalando kertoi 30. lokakuuta 2019 alkaen siirtyneensä hiilineutraaliuteen omassa toiminnassaan. Vuonna 2017 yhtiö tuotti 210 000 tonnia hiilidioksidipäästöjä, joita se ei kompensoinut lainkaan. Seuraavana vuonna päästöt kasvoivat 248 000 tonniin, joista se kompensoi 0,3%.”

Euroopan parlamentissa on parhallaan valmisteilla yritysvastuulaki, joka asettaisi yrityksille velvoitteen tunnistaa koko tuotantoketjunsa haitalliset vaikutukset ympäristölle ja ihmisille. Yritykset siis velvoitettaisiin olemaan huolellisia liiketoiminnassaan ja huolehtimaan sen kestävyydestä. Eikä tämä vastuullisuuden vaatimus koskisi pelkästään myymättä jääneiden vaatteiden loppusijoitusta:

”Sitova EU:n huolellisuusvelvoite pakottaisi yritykset tunnistamaan ja korjaamaan arvoketjujensa osat (kaikki toiminnot, suorat ja epäsuorat liikesuhteet ja sijoitusketjut), jotka loukkaavat tai vahingoittavat ihmisoikeuksia (mukaan lukien sosiaaliset ja työntekijöiden oikeudet, ja ammattiyhdistysoikeudet), ympäristöä (esimerkiksi ilmastonmuutoksen tai metsäkadon vauhdittaminen) tai hyvää hallintotapaa (kuten korruptio tai lahjonta).”

Nämä kaikki mainitut ongelmakohdat ovatkin niitä, joista yritykset ovat toistuvasti luvanneet huolehtia vapaaehtoisesti. Vapaaehtoiseen yritysvastuuseen liittyvä puhe kuitenkin jää turhan usein tyhjiksi mainoslupauksiksi ja viherpesuksi. Vapaaehtoiseuuden sijaan tarvitaankin valtioiden rajat ylittävää lainsäädäntöä, joka velvoittaa yritykset parantamaan toimintaansa.