Särkänniemen delfiiniepisodi olisi vähemmän surullinen, jollei se olisi ollut nähtävissä jo kaukaa. Se myös kuvastaa varsin hyvin yhteiskuntamme suhdetta eläimiin.

Muistatteko Attican vankilamellakan vuodelta 1971? Siitä kirjoitetun Blood in the Water –kirjan nimi sopisi varsin hyvin nimeksi kirjalle, joka käsittelee Särkänniemen delfinaarion historiaa ja ratkaisua trokata tarpeettomaksi käyneet delfiinit kreikkalaiseen Attican vesipuistoon.

Tampereen Särkänniemessä ehti toimia delfinaario vuodesta 1985 vuoteen 2015. Alkujaan delfinaarioon tuotiin kuusi delfiiniä, joista tänä päivänä hengissä on enää kaksi. Ensimmäinen alkuperäisistä delfiineistä kuoli muutaman viikon viikon kuluttua pyydystämisestään. Särkänniemessä on syntynyt 16 poikasta, joista 14 on kuollut ja kaksi on esiintynyt yleisölle ja yhä hengissä.

Delfiinit ovat erinomaiset älykkäitä merinisäkkäitä.

Jaakko Leeven taideteos Säilyke kannustaa katsojaa pohtimaan delfiinien kohtaloa Särkänniemen suljettua delfinaarion ja ulkoistettuaan vastuun Kreikkaan. Ongelmat eivät poistuneet sillä, että delfinaarion ovet suljettiin yleisöltä, eivätkä ne silläkään poistu, että delfiinit lennätetään yön pimeinä tunteina Kreikkaan.

Leeven pari metriä pitkä ja kannessa tonnin painoiseksi ilmoitettu, tonnikalatölkiltä muotonsa lainannut veistos muistuttaa delfiinien ja tonnikalojen kohtalonyhteydestä ja samalla herättää surrealismin avulla yleisön miettimään hyvinkin konkreettisia ja arkisia kysymyksiä.

Mitä Särkänniemien delfiineille tällä hetkellä kuuluu ja miten suhteudumme eläinten kohteluun? Ei voi tietää. Tosiasiahan on se, että enää Tampereella tai Särkänniemellä ei ole sanavaltaa sen suhteen, kuinka delfiinejä jatkossa kohdellaan. Ehkä tämä on ihan soveliasta, olemmehan me yhteiskuntana tottuneet ulkoistamaan ikävät asian muille – harva lihaa syövä heteromies tappaa sitä lihaansa itse noin esimerkiksi.

Tutkija Elisa Aaltola tiivisti Särkänniemen toiminnan moraalittomuuden verrattoman hyvin:

”Miten Särkänniemi palkitsi delfiinit? Sen sijaan, että se olisi odottanut lähivuosina merialueelle tulevan, delfiinien luontaisia tarpeita palvelevan turvapaikan valmistumista, Särkänniemi päätti antaa eläimet itseäänkin kurjempaan paikkaan. Särkänniemen delfiinit joutuivat kreikkalaiseen Attican eläinpuistoon, jossa viimeisen kuuden vuoden aikana on kuollut viisi delfiiniä, ja joka jo pitkään on ollut eläinten hyvinvointia puoltavien tahojen kritiikin kohteena. Samalla, kun Särkänniemi suunnittelee yli 20 miljoonan euron suuruisia uudistuksia, se ei ollut halukas kuluttamaan rahaa niiden eläinten hyvinvoinnin turvaamiseksi, jotka se oli väkisin sekä äärimmäisellä hinnalla ajanut tuottamaan itselleen ansioita 32 vuoden ajan.”

Vaikka media on pyritty siivoamaan mahdollisimman tehokkaasti pois delfiinien siirto-operaation liepeiltä, on meille kaikille silti aukeamassa mahdollisuus tarkistaa Veeran, Delfin, Eevertin ja Leevin vointi. Samalla, kun delfiinejä rahdattiin kohti Kreikkaa, Atticassa toimiva Dolphinswim Institute & Trevel agency intoutui tarjoamaan uutta viisipäiväistä delfiiniterapiakurssia hintaan 2200 euroa. Tämä ilmoitus uudesta kurssista tuoreen delfiinilähetyksen hetkellä tuskin on pelkästään sattuma.

Pääsevät Särkänniemen delfiinitkin heti rehkimään ylöspitonsa eteen.

Myös Hitler kuulu tapahtuneesta. Kolmannen valtakunnan propagandakoneisto ei hyväksy lepsuilua.

Särkänniemen delfiinien kohtalosta on väännetty vuosikausia. Eläinoikeusaktivistit herättelivät keskustelua delfinaarioon liittyvistä korjaamattomista ongelmista jo ennen delfiinien saapumista Tampereelle.

Vuonna 1999 Tampereen kaupunginvaltuustossa käsiteltiin Tellervo Tuomisen (vihr.) aloitetta Tampereen kaupungin omistaman Särkänniemi oy:n delfinaarion sulkemisesta. Itse aloite oli tehty jo kuusi vuotta aikaisemmin ja se kaatui lopulta valtuustossa selvin luvuin.

Kehitystä kuitenkin onneksi tapahtuu ja toukokuussa 2014 valtuutettu Juhani Suoniemi (vihr.) jätti kaupunginvaltuustolle aloitteen, jossa parikymmentä kaupunginvaltuutettua esitti – jälleen – delfinaariota suljettavaksi. Samoihin aikoihin Tampereella tehtiin myös kuntalaisaloite delfinaarion sulkemisesta.

Julkisessa keskustelussa ei ole tyystin vältytty hippi- ja hörhönimityksiltä aiheen ympärillä käydyn keskustelun yhteydessä.

Vaikka eläinoikeusihmisten kritiikkiä onkin totuttu vähättelemään julkisessa keskustelussa, johti kritiikki tällä(kin) kertaa muutokseen. Vuonna 2015 Särkänniemi oy teki omat johtopäätöksensä tilanteestaan ja ilmoitti sulkevansa delfinaarion. Syyksi esitettiin toiminnan kannattamattomuus sekä yleisen asenneilmaston muuttuminen – ei siis hippien uikutusta. Toisaalta, esitetty ja ihan perusteltu kritiikki on nakertanut delfinaarion brändiä ja osaltaan siivittää päätöstä laitoksen sulkemisesta.

Harmillisesti Särkänniemi ei kuitenkaan lähtenyt ratkaisemaan delfiiniongelmaansa siten, että delfiinien hyvinvointi olisi ollut lähtökohtana. Toisinkin olisi voinut toimia.

Vaikka tapa, jolla Särkänniemi pyrki pesemään kätensä tästä sopasta on häpeällinen, toimii se myös muistutuksena siitä, että ehkäpä olemme matkalla kohti parempaa. Siinä, missä 30 vuotta sitten laajat kansanjoukot näkivät ajatuksen delfinaariosta vain ja ainoastaan ihanana ja kannatettavana, on keskustelu eläinoikeuksista siirtynyt aimo harppauksen eteen päin.

Siinä, missä kettutytöiksi vähätellen nimettyjen aktivistien iskut 20 vuotta sitten vaikuttivat monille täysin käsittämättömiltä, repivät nuokin iskut osaltaan eläinoikeudet osaksi julkista keskustelua. Nyt, vuonna 2016, media on tarttunut varsin laajasti tähän delfiinitapaukseen. Olisi kuitenkin hienoa, mikäli median kiinnostus ei rajautuisi näihin yksittäisiin söpöjen eläinten kohtalon kauhisteluihin. Olisi hienoa, mikäli empatiakyky ulottuisi hieman laajemmalle ja olisi johdonmukaista.

Kuten tutkija Aaltola kirjoitti uudessa Voimassa se, kuinka suhtaudumme eläimiin riippuu pitkälle siitä, kuinka ko. eläimet asettuvat tuotantoketjussa.

”Tutkimusten mukaan länsimaiset ihmiset näkevät vähemmän kognitiota niissä eläimissä, joista saatuja tuotteita he syövät eniten. St Andrewsin yliopiston tutkija Boyka Bratanova kumppaneineen on osoittanut, että eläinten luokittelu syötäviksi saa ihmiset määrittelemään niiden kärsimyskyvyn alemmaksi. Sosiologi Saara Kupsala kollegoineen Itä-Suomen yliopistosta on havainnollistanut, että ilmiö pätee myös Suomessa, sillä eläinten käyttötarkoitus vaikuttaa käsityksiin niiden mielen kyvykkyydestä. Australialaispsykologi Steve Loughnanin kokeet puolestaan tuovat esille, että eläinten oletettua älyllistä kyvyttömyyttä käytetään syynä niiden hyödyntämiselle.”

Ajatus delfiinin syömisestä tuntuu monien mielestä iljettävältä, vaikka he popsivatkin esimerkiksi naudan lihaa vailla pienintäkään epäilystä moraalisesta asemastaan.

Vaikka siis medialta toivoisi hieman kokonaisvaltaisempaa katsetta eläinoikeuskysymyksiin, olen saanut jotain kieroa mielihyvää siitä, että media on iskenyt Särkänniemen perseilyyn ansiokkaasti. Etunenässä on ollut Tampereen oma Aamulehti, jonka tekemä Särkänniemen hallituksen puheenjohtaja Sofia Vikmanin (kok) puhelinhaastattelu on jo silkkaa timanttia. Ihanan lisäkierteen tähän riivaamiseen saa, kun huomaa, että Vikmanin kollega Särkkiksen hallituksessa on Matti Apunen (republikaani), joka puolestaan on myös Aamulehden entinen päätoimittaja. Olisivat kyllä saaneet minun puolesta soittaa myös Apusen Masalle ihan vaikka vanhojen hyvien aikojen kunniaksi.

Se, että Särkänniemi on hoitanut viestintänsä näin häkellyttävän huonosti on huikeaa sitäkin vasten, että yhtiön hallituksessa on näinkin kovaa media-alan osaamista – huumeitako ne siellä vetävät vai miten tämä tötöily on selitettävissä.