Itä-Lontoon Hackney Wick on täynnä taiteilijoita ja gentrifikaation kourissa.

Rakastan Hackney Wickia. Minun oli tarkoitus asua Lontoossa vain puoli vuotta, tehdä työharjoittelu ja palata Suomeen, mutta toisin kävi. Se oli rakkautta heti ensi silmäyksellä. Kun näin ensimmäisen asunnoiksi ja työtilaksi muutetun teollisuushallin sanoin: ”Aion muuttaa tänne.” Tapasin poikaystäväni samana iltana ja asun täällä edelleen, kolme vuotta myöhemmin.

Hackney Wickistä on vaikea palata takaisin.

Kyseessä on rapistuva teollisuusalue, joka äivettyi ja tyhjeni vuosia, ja tyhjiön täyttivät lopulta taiteilijat. Ränsistynyt alue sijaitsee vuoden 2012 olympialaisia varten rakennetun futuristisen stadionin välittömässä läheisyydessä. Alueiden välinen ristiriita on ilmeinen.

Työskentelen toimittajana verkkolehdessä. Työ on joustavaa, eikä sillä ole väliä mistä käsin teen töitä. Minulla on oma studio, mutta usein menen viidentoista metrin päässä sijaitsevaan Stour Space galleriaan, jossa on kahvila-kahvipaahtimo, taidetarvikekauppa sekä kahdessa kerroksessa taiteilijoiden työtiloja. Paikallisena taiteilijana voisin järjestää Stour Spacen tilassa näyttelyn ilmaiseksi, tosin galleriaan on tällä hetkellä vuoden jonotuslista. Tilan perustajat,  Neil ja Rebecca valtasivat tyhjän hallin vuonna 2008, ja rakensivat omin avuin tyhjästä tilasta monitoimikulttuuritilan. Vuokraisäntä on yrittänyt sulkea paikan jo useaan otteeseen, mutta viime vuonna se sai lisäaikaa – Tower Hamletin kunta rekisteröi Stour Spacen virallisesti tilaksi, jolla on kulttuurista sekä yhteisöllistä arvoa.

Stour Space on vain yksi taiteilijoiden monista kodeista. Tällä hetkellä Hackney Wickissa on yli 600 taiteilijoiden työtilaa – enemmän kuin missään muualla Euroopassa, ehkä jopa koko maailmassa, neliömetriä kohden. Jos yksi sana kuvaisi täällä asumista, olisi se sana yhteisö. Oma kotini sijaitsee varastorakennuksessa, jossa asuu minun lisäkseni kahdeksan henkilöä: nuorin meistä on 25, vanhimmat täyttivät juuri 40. Olemme freelancereita, pätkätyöläisiä, osatyöllistettyjä, joista puolet tekevät töitä kotoa käsin. Tämä pätee myös kaikkiin naapureihini. Alueen lähes jokaisessa varastorakennuksessa vuokraan sisältyy makuuhuoneiden lisäksi yhteinen tai oma työskentelytila. Se tekee asumisesta ja elämisestä edullista.

Hackney Wick on muuttunut huimasti kymmenessä vuodessa. Siinä missä kokonaisen varastorakennuksen vuokra oli kaksikymmentä vuotta sitten 20 puntaa viikossa, on huoneen kuukausivuokra nykyään 400-800. Plussaa on toki se, että huoneita voi aina rakentaa lisää, jos vuokrat korottuvat.  Meidän varastorakennuksessa on ollut myös trapetsi, siltoja, katosta roikkuva ilmatrampoliini ja laskuvarjokankaasta rakennettu vierasmaja. Mitä ikinä kukin haluaa kotiinsa.

Aluetta kuvaa hyvin periaate: tee mitä haluat, mutta älä valita siitä, mitä muut tekevät. Se, että seinänaapureina asuvat punkmuusikot järjestävät ”yllätyskonsertin” keskiviikkoiltana, kun itsellä on herätys seuraavana aamuna kello 7.00, on vain siedettävä korvatulppien kanssa. Tai liityttävä juhlimaan. Hackney Wickissa ei juurikaan näy lapsiperheitä. Laittomasti varastoista asunnoiksi muutetuista varastorakennuksista ei huou tulevaisuuden ja varmuuden tuntu. Isot muutokset ovat jo käynnissä.

Kun itse muutin alueelle kolme vuotta sitten, meillä ei ollut katuvaloja. Vielä viisi vuotta sitten taksit eivät suostuneet edes pysähtymään Hackney Wickiin, joka oli tunnettu lähinnä teknoreiveistä ja rikollisuudesta. Pikkuhiljaa alueesta alkoi tulla kuitenkin kiinnostava myös muidenkin kuin taiteilijoiden silmissä. Nyt Hackney Wickia kuvaillaan Homes & Property sivustolla näin: ”Arty and edgy: East London’s ’forgotten’ neighbourhood and coolest new address.”

Kymmenessä vuodessa taiteilijat tekivät entisestä, arvottomasta teollisuusalueesta kaupungin katu-uskottavimman postinumeron. Ja mikään ei ole niin seksikästä Lontoossa kuin underground. Maanomistajille ja kaupunkisuunnittelijoille taiteilijoiden muuttaminen alueelle oli lottovoitto: he tekivät hylätystä asuttavan.

Ja mitä marginaalit edellä, sitä pian mainstream perässä.

Tällä hetkellä omaa asuntoani vastapäätä on rakennettu kerrostalo, jonka asuntojen hinnat lähtevät puolesta miljoonasta punnasta.

Kanaalin toisella puolella komeilee Lontoon Olympia Stadion, Anish Kapoorin häkkyrämäinen Iso-Britannian korkein veistos sekä Zaha Hadidin suunnittelema Lontoon Aquatic Centre. Varastorakennuksia pistetään matalaksi yhtä tiheään kuin graffitejä yritetään putsata pois tiiliseinistä luksuasuntojen tieltä. Maan omistaa London Legacy Development Coorporation, jolla on master plan alueen varalle (lue: luksusasuntoja). Kello tikittää Mikä-Mikä-Maassa. Mutta toistaiseksi, tämä on vielä kotini. Tämä on Hackney Wick

Sara Kärpänen osallistui huhtikuussa Suomen Lontoon Instituutin ja Häiriköt-päämajan Culture Jamming – Round 1 -seminaariin.