”Aktivistit heittivät purkillisen tomaattikeittoa korvaamattoman arvokkaan Van Goghin maalauksen päälle!”

Näin meille Lontoossa 14. lokakuuta tapahtunutta uutisoitiin. Oikeastihan kyseessä ei ollut aivan noin dramaattinen tapaus. Just Stop Oil -ryhmän kaksi aktivistia kyllä sinkosi tomaattikeittoa kohti Van Goghin maalausta, mutta maalauksen ja tomaattikeiton välissä oli suojalasi. Teos oli täysin turvassa läpi mekkalan ja tämä oli myös aktivistien tiedossa.

Toinen aktivisteista, lontoolainen Phoebe Plummer esitti keikille kauhistuneille kysymyksen ”Onko taide elämää arvokkaampaa? Ruokaa arvokkaampaa? Oikeutta arvokkaampaa?”

Itse uskaltaisin sanoa, että taide on kyllä yksi niistä asioista, minkä takia tätä ihmiskuntaa yleensäkään kannattaa arvostaa, mutta taide voi myös olla montaa eri asiaa. Kansainvälisillä taidemarkkinoilla taide on jo aikapäivää sitten muuttunut jostain ”ylevästä” ja ”kauniista” arvon mitaksi, keinottelun välineeksi. Kyllä keskustelua siis sopii käydä siitä, kuinka ja miksi mitäkin arvostetaan.

Ja kertauksen vuoksi: Tempauksessa ei vahingoitettu taideteoksia.

Mutta eiväthän aktivistit oikeasti olleet paikalla keskustellakseen taidefilosofiasta. Plummer jatkoi ajatuksistaan ja muistutti, että tällä hetkellä myös Isoa-Britanniaa ravisuttava elinkustannusten räjähdysmäinen nousu on fossiilisten polttoaineiden ajamaa. Ja samalla, kun ”nälkäisillä ei ole varaa edes lämmittää tölkillistä soppaa” toisaalla ”sadot lakaistuvat ja ihmisiä kuolee turboahdetuissa monsuunisateissa, massiivisissa metsäpaloissa ja loputtomissa kuivuuksissa jotka ovat kaikki seurausta ilmastojärjestelmän romahtamisesta.”

Moni tolkun ihminen kiirehti kertomaan, että väärin sammutettu, ei keskustelua näin synnytetä. Monien tolkun ihmisten mielestä aktivistien pitäisi pyytää kauniisti, ehkä kirjoittaa kirje yleisönosastolle. Tätäkin on kokeiltu, mutta tulokset puhuvat – tai siis eivät puhu – puolestaan. Tiedeyhteisö ja ympäristöjärjestöt ovat varoittaneet meitä tulevasta jo vuosikymmenten ajan, mutta kohteliaasti ja asiallisesti esitettyjä, hyvin argumentoituja ja tieteellä perusteltuja puheenvuoroja ei niin hirveästi ole kuunneltu.

Uskoisin, että aktivisteja ajoi tähän valittuun toimintamalliin juuri se, että kun vuosia on jätetty kuuntelematta niitä kauniita pyyntöjä, niin kannustukset pyytää kauniisti kaikuvat tyhjinä. Moni tolkun ihminen on myös ehättänyt kertomaan, että johan tässä kaikkea tehdään ja samalla moni näin sanovista itse tekee kaikkensa, jotta positiivinen kehitys etenisi mahdollisimman hitaasti tai ei ainakaan nopeammin kuin mannerjäätiköt (jotka pian eivät etene millään vauhdilla mihinkään muualle kuin olemattomiin). 

Ehkä kauhistelun sijaan tätä taidemuseossa tapahtunutta tempausta kannattaisi tarkastella juurikin paikan tarjoamassa kontekstissa. Voisiko tämä tempaus olla taidetta siinä, missä se on aktivismiakin?

Hyvin öljytty taidemaailma

On olemassa hyvät perusteet sille, että taidemuseossa tapahtunutta tekoa pitää todellakin tarkastella taiteen kontekstissa. Tempaus on jo muuttunut osaksi Van Goghin teoksen historiaa. On myös hyvä huomioida tapahtumapaikan sekä teon välinen yhteys.

Itse olisin kyllä aktivistien asemassa valinnut rikosvälineeksi Campbell’s-tomaattikeiton, koska se olisi alleviivannut tempauksen linkittyvän taiteeseen. Mutta oikeastihan se kysymys on muotoa olennaisempi: Kiinnostaako meitä tässä lajikadon ja tuhon keskellä maalaus auringonkukista enemmän kuin auringonkukat? Ympäristötoimittaja George Monbiot kysyi osuvasti, että kuinkakohan moni National Galleryn kokoelmiin kuuluvissa teoksissa näkyvä maisema on jo tuhottu kehityksen nimissä.

Kuten todettua, tarkkaavainen katsoja kiinnittää siis huomiota tapahtumapaikkaan. National Gallery on Lontoossa vuonna 1824 perustettu taidemuseo, jonka kokoelma on osa valtion taidekokoelmia. National Gallery on myös ollut vuosia kriittisen huomion kohteena sen takia, että se on tehnyt yhteistyötä öljyteollisuuden kanssa. National Galleryn ja Shellin yhteistyö päättyi kovaäänisen kritiikin myötä vuonna 2018.

Tämä viherpesun (tai kenties taidepesun?) ongelma ei tietenkään rajoitu pelkästään National Galleryn toimintaan. Sen naapurissa toimiva National Portrait Gallery on tehnyt vuosikymmeniä läheistä yhteistyötä öljy-yhtiö BP:n kanssa, mutta tämänkin yhteistyön on luvattu päättyvän tämän vuoden loppuun mennessä. Samoin Lontoosta löytyvänä esimerkkinä pitkään jatkuneesta, mutta kritiikin myötä lopetetusta yhteistyöstä voi mainita vielä Tate Modernin, jonka yhteistyö BP:n kanssa päättyi vuonna 2017.

Vaikka National Gallery on siis kritiikin myötä lopettanut suoran yhteistyön öljyteollisuuden kanssa, on se vastaansanomattomasti avannut oven tiloissaan tapahtuvalle keskustelulle aiheesta. Ja keskustelu aiheesta on Britanniassakin ajankohtaista nyt, kun maan hallitus on juuri myöntämässä yli sata uutta lupaa porata ja pumpata öljyä ja kaasua Pohjanmerellä.

Taidemuseot eivät siis suinkaan ole satunnaisia ja viattomia sivullisia tässä räiskähtelevässä keskustelussa fossiilikapitalismista. Ne ovat ilomielin ottaneet osansa rikkauksista ja vastineeksi ovat antaneet omaa arvovaltaansa öljy-yhtiöiden hyödynnettäväksi. Museot ovat ilomielin luovuttaneet näiden nyt kovaäänisesti rajattoman arvokkaiksi julistettujen (ja sitä monin tavoin olevienkin) taideaarteiden symbolisen merkityksen myös sellaisten yhtiöiden käyttöön, jotka ovat määrätietoisesti tuhonneet ympäristöä ja käyttäneet huikeita määriä rahaa tämän aiheuttamansa tuhon järjestelmälliseen piilottelemiseen ja tieteen vääristämiseen.

Koska ilmaista lounasta ei ole olemassakaan, voi tämän viimeisimmän hulinan National Galleryssä laskea osaksi sitä hintaa, jonka museo joutuu niistä öljyyhtiöiden rikkauksista maksamaan. Ja kuten niin usein, lasku voi tulla maksettavaksi vielä pitkään sen jälkeen, kun ateria on ja syöty.