Teksti Häirikkö

Taiteen sensuroiminen on aina väärin, mutta onko siinä koskaan mitään järkeä?

Kun haastattelin venäläistä taidemaalaria Konstantin Altuninia syyskuussa Helsingissä, en oikeastaan tiennyt, onko hän taiteilijana kummoinenkaan.

Hän oli kohutaiteilija, joka joutui pakenemaan kotimaastaan viranomaisia, jotka uhkailivat taiteilijaa ekstremismi-syytteellä ja jopa kymmenen vuoden vankeudella. Syynä ajojahtiin olivat Altuninin maalaukset, joissa kuvattiin muun muassa presidentti Putin ja pääministeri Medvedev naisten alusasuissa.

Altunin oli äärimmäisen kiinnostava haastateltava jo pelkän asemansa takia, mutta juttua oli vaikea kirjoittaa, koska en ollut nähnyt hänen tuotantoaan laajemmin.

Lens Politica -festivaali, jonka hallitukseen kuulun, päätti salakuljetuttaa Altuninin töitä Pietarista Suomeen taidenäyttelyä varten. Avasin prosessia uusimmassa Voimasssa.

Olin paikalla, kun Suomeen saapunut viemäriputken ympärille kääritty rullallinen maalauksia avattiin. Tunnelma oli malttamaton. Kun rullasta paljastui toinen toisensa jälkeen loistavia maalauksia, helpotus oli käsin kosketeltavaa. Lens Politica -festivaali ei ollut kutsunut Suomeen taiteilijaa, jonka ainoa meriitti olisi sensuroiduksi tuleminen. Sain itsekin botnea artikkelilleni.

Miten meidän sitten tulisi suhtautua teosten takavarikoimiseen ja taiteen sensuroimiseen? Asiahan on niin, että sen lisäksi että sensuuri on tuomittavaa, se on myös tehotonta kaikissa yhteiskunnissa, jotka ovat edes auttavan avoimia. Tämä näyttely on ensiluokkainen esimerkki siitä, mihin sensuuripyrkimykset johtavat nykymaailmassa: takavarikoidut teokset ja Altuninin tuotanto ovat saaneet ennen näkemätöntä huomiota osakseen.

Täytyy kuitenkin ottaa huomioon se, että syy Altuninin vainoamiseen on pikemminkin sisäpolitiikka kuin viestin lähettäminen ulkomaille. Samoin kuin Greenpeacen aktivistien vangitseminen, myös Altuninin teosten takavarikointi on valtaapitävien viesti kotimarkkinoille, että meille ei kukaan vittuile tai tulee pataan.

Se, että nämä toimet ovat olleet suhteettomia ja saattaneet valtionjohdon kansainvälisesti huonoon valoon ei paina vaakakupissa yhtä paljon kuin Putinin pönkittäminen. Putinin asema ei käsittääkseni ole kolmannella presidenttikaudella ollut suinkaan yhtä vakaa kuin kahden ensimmäisen kauden aikana.

Mutta eihän tässä näyttelyssä ole kyse pelkästään Putinista tai nyky-Venäjästä. Kyse on vallasta ja sen kasvoista. Ymmärrettävästi Venäjä nyt on korostuneessa asemassa. Näyttelyn teoksissa esiintyy johtajia eri maista ja eri ajoilta, sekä presidentti Putinin nuorikko. Kaikki henkilöt liittyvät saumattomasti toisiinsa vallan verkon kautta, mutta silti ennen näyttelyn pystyttämistä muutama teos herätti keskustelua.

Voiko näyttelyyn ottaa mukaan Hitlerin muotokuvan? Voi. Kuuluuko Obama tähän samaan porukkaan? Ehdottomasti.

Ehdotus Hitlerin rannalle jättämisestä taisi perustua huoleen siitä, että joku natsi ostaa siitä itselleen taulun palvottavakseen. Näin tuskin voisi ikinä käydä, mutta vaikka kävisikin, niin sekös vasta olisikin kiinnostavaa. Ajatus siitä, että joku natsi ostaa raivokkaan antifasistiselta ja rasisminvastaiselta taiteilijalta teoksen, jonka tarkoitus on analysoida Der Führerin hahmoa on jotenkin kutkuttava.

Obama puolestaan johtaa maata, joka käy lukuisia sotia jatkuvasti turvatakseen omat kansalliset etunsa. Lisäksi Obaman hallinto on pyörittänyt ennen kokemattoman laajaa salakuuntelu- ja urkkimisverkostoa. Jos teos tässä näyttelyssä siirtää osan tuosta häpeästä myös presidenttiin, niin hyvä. Hope on päässyt loppumaan jo aikapäivää sitten.

Putin vaihtoi muutama vuosi sitten Ljudmila-vaimonsa nuorempaan ja vetreämpään: Yhtenäinen Venäjä -puolueen kansanedustaja, olympiamitalisti Alina Kabajevaan. Mitään virallista ilmoitusta aiheesta ei ole annettu, mutta ainahan valtaapitävien tekemisistä on juoruttu. Ja aina, kun media on nostanut romanssin esiin, keskustelu on tukahdutettu pikaisesti. Kuten Markuksen evankeliumissa todettiin: Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu. Kansa pitäköön turpansa tukossa.

Aikana, jolloin Venäjällä vainotaan LGBT-väkeä oikein urakalla, nämä ikoniset kuvat toisiaan suutelevista johtajista tuovat kauhunväreiden ohella muassaan myös omituisen lämpöisen tuntemuksen. Ehkä vielä koittaa päivä, jolloin ihmiset voivat suudella toisiaan ilman että heidän täytyy uhmata kohtaloa.

Setä Aurinkoinen eli Josef Stalin tunnetaan monilla nimillä. Kuva Joe-sedästä keventää tunnelmaa näyttelyssä kuin näyttelyssä.

Kirkon ja valtion liitto on yhtä jumalaton kuin se on väkevä: valta korruptoi. Putinin esittäminen pyhimyksenä olisi pahimman luokan rienausta, ellei kyseessä olisi parodia. Ristiriita todellisuuden ja maalauksen välillä kiljuu katsojiensa korvat lukkoon.

Pyhistä pyhin patriarkka Kiril ei noudata parituhatta vuotta sitten eläneen ihmisen pojan saarnaamaan vaatimattomuutta ja nöyryyttä. Kirkonmiehen erottaminen tavallisesta gangsterista on vaikeaa – onneksi taiteilija muisti maalata Kirillille päähän piispan päähineen, mitran.

Kirjoittaja on elokuvafestivaali Lens Politican hallituksen jäsen.

Konstantin Altuninin näyttely Pääsy Evätty Helsingin Korjaamo Galleriassa 15.12. asti. Näyttely on osa Lens Politica -elokuvafestivaalia.