”Jäämeren radan ympärillä käyty keskustelu vauhditti tätä taiteellista projektia, mutta siinä meni sitten hetki, että löytyi oma tapa yhdistellä itselle tärkeitä asioita.”

Noin neljän vuoden ajan Sámi Hustler on yhdistänyt saamelaisuuden ja graffitit. Päätökseen tehdä taidetta taiteilijanimen takaa vaikutti, että monet Hustlerin teokset ovat paikoissa, joissa ne eivät varsinaisesti saisi olla. Mielessä kävi myös saamelaisyhteisön pienuus ja halu pitää arkiminä erillään taiteesta.

Suomalaisten tuntemus saamelaisten kulttuurista ja historiasta on melko pinnallista. Sámi Hustlerin teokset muistuttavat, että on mahdollista arvostaa perinteitä ja olla kiinni ajassa. Urbaanista katutaiteesta ponnistavat teokset käsittelevät useita ikuisuusaiheita, joiden ympärillä käydään keskustelua vuodesta toiseen. Osa teosten aiheista taas on reaktiota päivän keskusteluun. 

”Kun Sami Hedberg mollasi saamenkielisiä uutisia, piti käydä sitten maalaamassa graffiti, jossa oli Hedberg mukana.”

Hustler viittaa vuoden 2019 Kokovartalomies-ohjelman sketsiin, jossa Hedberg oli puettu ja ehostettu seksistisen halventavasti naiseksi, joka luki uutisia muka-saameksi. Hedbergille ominaiseen tapaan sketsin vitsihuumorista puuttuivat vitsit ja huumori.

Hedbergin esitämä karikatyyri ei ole suinkaan ensimmäinen tai ainoa esimerkki siitä, kuinka saamelaisia kuvataan alentavasti suomalaisessa mediassa. Suhtautuminen näihin hahmoihin riippuu paljolti siitä, hahmottaako kaikkia tapaukseen vaikuttavia valtatekijöitä. Hustler myöntää itsekin nauraneensa lapsena Pulttibois-sarjan nunnuka-sketsihahmoille koska, no, hahmot olivat hassuja. Samalla kuitenkin painoi se, että ”äiti oli ihan romuna niistä”. Ymmärrys äidin ahdistuksen syistä kasvoi ajan myötä, muun ymmärryksen kasvaessa.

Kolonialismin aika on ohi

Useimpien käsitykseen suomalaisuudesta ei kuulu, että suomalaiset olisivat jollain tavoin sekaantuneet kolonialismiin. Kuitenkin läpi itsenäisen Suomen historian saamelaiset ovat jääneet jalkoihin, kun on rakennettu kansallista yhtenäiskulttuuria ja vaalittu unelmaa yhtenäisestä kansasta. 2000-luvulla keskustelu saamelaisten asemasta ja oikeuksien kunnioittamisesta on kuitenkin noussut julkiseen keskusteluun uudella tavalla. 

Saamelaiset taiteilijat ovat astuneet julkisuuteen. Hetken aikaa Helsingissä on mahdollista nähdä saamelaista taidetta kahdessa hyvin erilaisessa näyttelyssä Kansallismuseossa ja Loukko-galleriassa.

Aikaisemmin Sámi Hustler on maalannut teoksiaan julkiseen tilaan, mutta nyt hänen ensimmäinen näyttelynsä Tiõrv! Mon leäm.. on esillä Loukossa, Helsingin Kalliossa. Näyttelyn nimi viittaa graffitikulttuurissa ikoniseen asemaan vakiintuneisiin Hello, my name is -tarroihin, kieleksi on vain vaihtunut koltansaame. 

Näyttelyn teokset siirtävät graffitiestetiikkaa eri tavoin galleriatilaan ja leikittelevät sillä. Vaikka katutaide on aina vaikeuksissa siirtyessään pois kadulta, löytyy näyttelystä muistuma katutilasta esimerkiksi STOP-liikennemerkin muodossa. Liikennemerkkiin lisätty Colonialism-tägi muuttaa merkin merkityksen, mutta säilyttää siihen sisältyvän käskyn.

”Olen aika randomisti ilmaissut itseäni. Tuonut esiin vaikka ILO169-sopimuksen ratifioimiseen liittyviä asioita”, Hustler toteaa.

YK:n Kansainvälisen työjärjestö ILO:n vuonna 1989 laatima sopimuksen numero 169 tarkoitus on turvata alkuperäis- ja heimokansojen yhdenvertainen kohtelu kansallisvaltioiden muihin väestöryhmiin – ja erityisesti valtaväestöön – suhteuteutettuna. Vaikka Suomi allekirjoitti sopimuksen heti tuoreeltaan, ei sitä ole ratifioitu eli saatettu voimaan. Tämä sopimuksen ohittaminen on ollut yksi konkreettinen, mutta myös symbolinen kuoppa matkalla kohti saamelaisten oikeuksien tunnustamista. 

Tiõrv! Mon leäm.. -näyttelyssä ILO169 näkyy Ratify it -teoksessa, joka yhdistää saamelaiseen kulttuuriin linkittyvän luontokuvaston ja tavallisesti kaupungeissa nähtävän tägäämisen. 

Kieli on kulttuurin perusta

Sámi Hustlerin teoksissa nähdään myös saamenkielisiä sanoja. Koska kieli on yksi kulttuurin perustavista rakennuspalikoista, haluaa Hustler tarjota erityisesti nuorille saamelaisille tarttumapintaa ja esimerkkejä siitä, kuinka kieli voi elää ajassa. Saamenkielten aseman uhanalaisuuteen vaikuttaa edelleen se, että 1940-luvulta 70-luvulle koulukodeissa kiellettiin saamen kielen puhuminen ja saamelaisiin iskostettiin häpeää omasta kielestä ja kulttuurista. Sukupolvien yli jatkunut katkos kielen siirtymisessä oli tuhoisaa, ja noita tuhoja pyritään korjaamaan edelleen. Tähän työhön Sámi Hustler kantaa oman kortensa.

”Haluan, että junnut olisivat ylpeitä omasta kielestään. On upeaa, jos yksikin nuori innostuu teoksistani, että ’hitto toi sana on bommattu makeesti’, ja lähtee tuomaan omia juuriaan aktiivisemmin esille.”

Menetetyn palauttaminen ei onnistu yhdellä taikatempulla, vaan kyse on pitkästä ja monimutkaisesta prosessista. Se tarvitsee erilaisia ääniä, joista jotkut voivat välittyä tussin ja spraykannun välityksellä.

”Olen fiiliksissä siitä, että saamelaista kulttuuria ja taiteilijoita on nostettu esiin viime vuosina. On hyvä, että saamelaisten asemasta keskustellaan, mutta jos revitään auki jo vähän parantuneita arpia, niin se voi kyllä satuttaa. Se olisi kaikkien keskusteluun osallistuvien hyvä ottaa huomioon.”

Tiõrv! Mon leäm.. Helsingin Loukko-galleriassa 6.2. saakka
Sámi Hustler on myös mukana Vuáittu! ı Vuäitt! ı Vuoitu! ı Voitto! – Saamelaista taidetta ja aktivismia -näyttelyssä Helsingin Stoassa 9.3.-24.4
Saamelaisten kansallispäivä 6.2.

Palautus ja anteeksipyyntö

Lokakuussa 2021 Kansallismuseossa auennut Kotiinpaluu-näyttely esittelee museon kokoelmien saamelaista esineistöä sekä saamelaista nykytaidetta. Näyttely on osa prosessia, jossa museon kokoelmien saamelaisesineistö siirretään saamelaismuseo Siidan haltuun. Tämä repatriaatio on osa laajempaa prosessia, jossa korjataan kolonialismin perintöä. Siirtomaaisännät ovat surutta omineet alusmaiden kulttuurista perimää ja esineistöä. Lukuisten eurooppalaisten museoiden kokoelmiin kuuluu aineistoa, jonka omistusoikeus ei museolle mitenkään kiistattomasti kuulu. Tältä ei olla vältytty Suomessakaan.

Yksi kadonneen ja aktiivisesti kadotetun saamelaisten historian symboli on sarvilakki. Sarvilakki, eli ládjogahapir oli saamelaisnaisten 1900-luvun alkuun käyttämä päähine. Näyttävien lakkien käytön loppumisen todennäköisenä syynä pidetään lestadiolaisen, vaatimattomuutta korostavan kulttuurin vaikutusta. Vaikka myös lestadiolaisuuteen kääntyneet saamelaiset itse osallistuivat sarvilakin käytöstä luopumiseen, voi tätä kehitystä pitää erinomaisena esimerkkinä siitä, kuinka valtakulttuuri helposti tallaa pienemmät jalkoihinsa. Sarvilakin tilalle naisten päähineeksi vakiintui vaatimattomampi päänmyötäinen päähine.

Kansallismuseon näyttelytilaa dominoi Outi Pieskin teos 47 etsityintä esiäitiä. Dokumentaarisia kuvia vanhoista sarvilakeista poptaiteen estettiikkaan yhdistävä teos on syntynyt Pieskin ja tutkija Eeva-Kristiina Harlinin yhteistyön kautta. Kaksikon vuosien tutkimustyö museoiden kokoelmissa ja arkistoissa lukuisissa maissa on tuottanut aineistoa ja ymmärrystä tästä kadonneesta päähinetyypistä. Kerättyä tietoa on taideteoksen ohella välitetty edelleen myös muun muassa työpajojen avulla.

Kotiinpaluu-näyttelyssä pitkät perinteet, mennyt ja nykyinen kohtaavat tavalla, joka on omiaan lisäämään ymmärrystä kulttuurista, jota suomalaisten tulisi oppia ymmärtämään – tai vähintään tiedostamaan.

Mäccmõš, maccâm, máhccan – kotiinpaluu Kansallismuseossa 27.2.