Syyriankin tapauksessa se, kenen puolesta terrorisoi vaikuttaa terrorismituomioihin. Vuosina 2011 ja 2012 maassa vieraillut taiteilija näyttää jälkikäteen olleen oikeassa kannustaessaan al-Assadin hallintoa.

Kesällä 2012 haastattelin Syyriasta palannutta Riiko Sakkista. Hän paasasi totaalisen vastakkaista viestiä Syyrian tilanteesta kuin koko valtamedia. Mies oli myös muuttunut. Olin haastatellut Sakkista ennenkin ja tunsimme toisemme miten kuten – ensimmäistä haastatteluamme tehdessäni minulta meni puolitoista tuntia saada hänet irti leikittelevästä roolistaan (tai ainakin näin itse tilanteen koin).

Kesällä 2012 tilanne oli kuitenkin täysin toinen. Poissa oli leikittelevät taiteilija ja tilalla oli tiukkaa asiaa paasaava aktivisti. Sakkinen vieraili ensimmäisen kerran Syyriassa taiteilijaresidenssissä syksyllä 2011 ja palasi maahan pitämään taidenäyttelyn kesällä 2012.

”Ensimmäisellä Damaskoksen-vierailulla menin paikalle länsimedian tarjoaman tiedon varassa. Tutustuttuani paikallisiin jouduin kyseenalaistamaan kaiken, mitä olin luullut tietäväni”, hän kertoi Voiman haastattelussa.

Kaikki tieto, jota hänelle oli välittynyt Syyriasta ja maan tilanteesta osoittautui paikan päällä propagandaksi.

”Emmehän me tunnista itseemme kohdistettua propagandaa. Syyrialainen ystäväni näytti minulle New Yorkin Times Squarella ottamiaan kuvia, joissa kulutusmainosten välissä oli Iranin vastaisia mainoksia. Hän tuumaili, että länsimaissa on aina hurja käydä, kun kaikki paikat ovat pullollaan poliittista propagandaa.”

”Ei minun unelmani ole se, että Baath-puolueella olisi maailmanvalta. Puhun niiden ihmisten suulla, joita olen tavannut paikan päällä. Eivät he tietenkään koko Syyrian kansaa edusta, tämä on koulutetun kulttuuriälymystön näkökulma. Heidän näkemyksensä tilanteesta ja tapahtumista kuitenkin poikkeaa niin paljon median välittämästä kuvasta, että ei sitä voi ohittaa”, Sakkinen totesi vuonna 2012.

Presidentti Bašhar al-Assad ei ole mikään kiiltokuvapoika, mutta eivät länsimaiden tukemat, al-Assadin tilalleen kampeavat tahot missään tapauksessa parempia ole. Päin vastoin. Länsimaat tukivat tieten tahtoen uskonnollisia ääriryhmiä horjuttaakseen al-Assadin valtaa. Ja nyt se kakka sitten on osunut tuulettimeen ja urakalla.

Vanhan perinteen mukaisesti viholliseni vihollinen on ystäväni -ajattelu puri jälleen kerran länsimaita nilkkaan. Jälleen kerran kovimman hinnan tästä maksavat kuitenkin ihan muut kuin länsimaat. Ja jälleen kerran ilmaan jää kysymys siitä, että ovatko länsimaiden johtajat niin typeriä, että he toistavat samoja virheitä vuosikymmenestä toiseen, vai tekevätkö he sen tahallaan. Talibanien ja al-Qaidan jatkoksi maailma on nyt saanut riesakseen ISIS:n.

Sakkinen syytti vuonna 2012 länsimaita terrorismin tukemisesta ja sanoi pelkäävänsä ääriuskonnollisten nousevan valtaan. Jälkikäteen tarkasteltuna hän näyttää olleen täysin oikeassa.

Viime viikolla Lontoossa päättyi oikeudenkäsittely, jossa ruotsalaista Bherlin Gildoa syytettiin terrorismista Syyriassa. Hän oli osallistunut Free Syrian Army -nimisen ryhmittymän toimintaan.

Oikeuskäsittelyn aikana kävi kuitenkin ilmi, että Britannian tiedustelupalvelu oli tukenut samaa aseistautunutta ryhmää kuin Bherlinkin ja syytetyn tuomitseminen olisi asettanut brittihallituksen hyvin omituiseen asemaan. Bherlin vapautettiin syytteistä.

Kyseessä ei suinkaan ole ainoa vastaava tapaus, mutta se kuvaa hyvin tilannetta johon vihollisen vihollisen tukeminen on johtanut toistuvasti.

Kuten terrorismin vastaisen sodan alkuun pannut George W. Bush totesi vuonna 2002: ”Fool me once, shame on…shame on you. Fool me — you can’t get fooled again.”

Ehkä meidän pitäisi kuunnella enemmän taiteilijoita ja vähemmän poliitikkoja.