TEKSTI Anu Lounela

Vuonna 2015 syyskuisena päivänä Alisa (nimi muutettu) oli tekemässä ruokaa kotonaan Kahayan-­joen varrella, kun hänen puhelimensa soi. Langan päässä sisko kertoi, että perheen kumipuutarhassa oli syttynyt tulipalo ja että Alisan pitäisi nopeasti lähteä ostamaan sammutukseen tarvittavaa vesiletkua lähikaupungista. Alisa lähti matkaan pienellä moottoripyörällään. Hän sai ostettua letkun muutaman kymmenen kilometrin päästä ja lähti ajamaan takaisin kylään. Kotona Alisa veti kumisaappaat jalkaansa ja jatkoi moottoripyörällään kumipuutarhan laitamille.

”Liekit hipoivat jalkapohjia, kun ajoin moottoripyörällä metsän reunaa. Isäni oli jo sadekaudella tehnyt puutarhaan kuopan, johon oli kerätty vettä pressun päälle, ja sieltä vettä nyt yritettiin käyttää palojen sammutukseen. Se oli kamalin kokemus ikinä”, Alisa kertoi.

Keski-Kalimantanilla, Indonesian puoleisella Borneon saarella, dajakkiyhteisöt asuttavat suurten jokien varsia ja niiden ympärille leviäviä laajoja suosademetsäalueita. Dajakeja sanotaan alueen alkuperäisasukkaiksi, mutta monissa yhteisöissä asuu myös muualta saapuneita siirtolaisia. He ovat muokanneet Kalimantanin suosademetsäalueita pienimuotoisesti jo pitkään. Dajakit ovat toimineet riisin kaskiviljelijöinä ja keränneet luonnonkumia, hedelmiä ja metsän antimia. Omavaraistaloudessa eläminen on kietoutunut ajatukseen autonomiasta, liikkuvuudesta ja siitä, että yhteisö säilyy ja pysyy koossa, kun luonnon antimia jaetaan ja vaihdetaan.

Omavaraistalouden lisäksi dajakit ovat jo satojen vuosien ajan kaupanneet metsästä kerättyä rottinkia, luonnonkumia ja muita luonnontuotteita Jaavan kuningaskunnille ja ulkomaille pienimuotoisesti ainakin 1300-luvusta lähtien, mutta Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian ja Alankomaiden siirtomaavallan aikana (noin 1600–1945) rahatalous levisi yhä intensiivisemmin alueelle.

Suot ovat vaikeakulkuisia, mutta dajakit ovat kaivaneet kapeita vesiväyliä jokivarsilta syvemmälle metsiin ja liikkuneet niissä pienillä veneillä tai kävellen sade- ja kuivakausien mukaan. Suosademetsien ekologia ja dajakkien kulttuuri ovat muodostaneet kokonaisuuden, joka on viime vuosikymmeninä osoittautunut äärimmäisen haavoittu­vaiseksi.

Aiemmin vain maltillisia ihmisten tekemiä muutoksia kohdannut alue tunnetaan nyt laajoista maastopaloista, jotka johtuvat soiden kuivatuksesta ja metsien hakkaamisesta. Nämä taas johtuvat yhä isom­pien toimijoiden saapumisesta alueelle.

Kalimantanin suosademetsäalueet kokivat suhteellisen vähän muutoksia ennen Indonesian lopullista itsenäistymistä 1949 (itsenäistymisjulistus annettiin vuonna 1945). Alueen suosademetsät alkoivat menettää metsäpeittoaan 1960-luvulta lähtien, kun laajat valtion hyväksymät hakkuut etenivät alueille. Metsätuhojen tahti kiihtyi uudestaan 1990-luvulla presidentti ­Suharton masinoiman 1,1 miljoonan hehtaarin Mega Rice -riisinviljelyprojektin takia.

Myös puu- ja plantaasiyrittäjät rynnivät alueelle­ sankoin joukoin. Öljypalmuplantaasit alkoivat pian jo muodostaa metsätuhojen suurimman syyn, palojen lisäksi. Viljelyyn kuivatetun turpeen nopea hajoaminen ja palot tekevät alueesta nyt yhden merkittävimmistä hiilidioksidipäästöjen lähteistä maailman­laajuisesti.

Maankäytön muutosta lisäsivät muualta Indone­siasta tulevien siirtolaisten asuttaminen: heille jaettiin perhekohtaisesti noin kaksi hehtaaria maata viljely- ja asumiskäyttöön. Vaikeissa ja uusissa olosuhteissa köyhät siirtolaiset saattoivat raivata maata lisää. He olivat myös kysyttyä työvoimaa plantaaseille.

Maankäytön muutos – eli tehostunut maanviljely tai suosademetsien muuttaminen plantaaseiksi – vaikuttaa laajemmin kuin paikallisesti, koska suoalueet ovat olleet laajalle levittäytyviä ekologisia kokonaisuuksia. Erityisen kipeitä ovat kuitenkin paikalliset muutokset.

Ennakoimattomat tulipalot ja tulvat ovat seurausta suo­alueiden kuivattamisesta, kanavien rakentamisesta, uusien lajikkeiden tehokasvatuksesta ja metsien hakkaamisesta.

Kahayan-joen varrella sijaitsevan kylän 2 700 asukasta olivat kokeneet paloja ­alueella jo vuodesta 1997 läh­tien, mutta vuoden 2015 palot tuntuivat kaikkein pelottavimmilta. Liekit löivät korkealle, ja kipinät ja tulipesäkkeet levisivät maan alla ja pusikoissa ennalta-arvaamattomasti.

Palojen sammutus saattoi onnistua, jos vierekkäisten maa-alueiden omistajat tekivät jatkuvaa yhteistyötä. Monet joutuivat nukkumaan paloalueiden läheisyydessä vahdissa kuukausikaupalla, ja onnettomuuksia sattui. Kytevä palo painui välillä syvälle turpeen sisään, ja toisinaan maaperä saattoi pettää jalkojen alta niin, että kumisaappaat tulivat täyteen hehkuvaa hiiltä.

Ihmiset yrittivät saada pumpuilla ja letkuilla vettä turvemaata halkovista kanavista ja vesiväylistä, jotka olivat kuitenkin jo kuivuneet pitkän ja erittäin kuivan kauden aikana. Pahimmillaan näkyvyys oli savun takia vain muutamia metrejä.

Kun maastopalot olivat riehuneet viikkoja, hallitus päätti puuttua asiaan lähettämällä alueelle sammutushelikopterin. Kopteri nosti vettä joesta, kuljetti sen metsäalueen ylle ja kumautti veden alas. Kyläläisten mukaan tämä pahensi tilannetta, sillä helikoptereiden aiheuttama tuulenpyörre levitti paloja puiden latvuksissa ja vesipommit sinkauttivat kipinät laajoille alueille. ­Alueen asukkaat jätettiin yksin tai tilannetta vain pahennettiin väärillä keinoilla.

Kyläläiset olivat yhdessä muiden tahojen kanssa jo aiemmin saaneet laillistettua noin 7 000 hehtaarin kylämetsäalueen, josta ei saa kaataa puuta ja jonka käyttö on rajoitettua. Tämä metsä paloi suurelta osin vuonna 2015.

Palojen jälkeen ihmiset miettivät kuumeisesti, mitä viljellä asutuksen ja kylämetsän väliin jääneelle turvemaa-alueelle. Kaskiviljely oli kiellettyä palovaaran takia. Kumipuut puolestaan eivät ehtisi tuottaa kumia ennen uusien palojen leviämistä.

Jotkut keksivät kasvattaa nopeasti kasvavia puulajeja teollisuuskäyttöön. Ajatuksena oli, että vaikka palot alkaisivat jälleen viiden vuoden päästä, puut ehdittäisiin hakata ennen sitä. Hallitus ehdotti osalle turvemaista pysyviä riisipeltoja ja toi koneet niitä raivaamaan.

Paikalliset ihmiset ajattelivat toisaalta, että suoalueita täytyy palauttaa metsä­alueiksi niin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi kuin maastopalojen estämiseksi. Kyläläiset ehdottivat, että he voisivat muodostaa omia ”metsäryhmiä”. Jos he saisivat toiminnasta edes osan toimeentulostaan, he voisivat laittaa työhön aikaa ja energiaa. Jotkut olivat innostuneita myös drone-koptereista, joiden avulla voisi seurata ylhäältä laajojakin alueita ja näin huomata tulipalot.

Ongelmaksi jää edelleen, kuka sammuttaa palot ja millä resursseilla. Kuka ottaa niistä vastuuta? Maastopalojen ehkäisemiseen tarvitaan myös viranomaisten ja alueilla toimivien yritysten panosta.

Suosademetsien palauttaminen vaatisi sen, että moni­syiset sosiokulttuuriset, yhteis­kunta­poliittiset, ja luonnontieteelliset seikat otettaisiin samanaikaisesti huo­mioon ja ongelmakohtiin todella puututtaisiin.

Anu Lounela on antropologi ja yliopistotutkija valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Helsingin yliopistossa. Teksti on julkaistu alkujaan Voiman 10/2018 välissä julkaistussa Neste Spoil -parodialehdessä. Lehti luettavissa myös sähköisenä alla.

Lue myös Sini Harkin haastattelu sekä artikkeli Suot ja sademetsät savuksi.