Aristoteleen (384–322 eaa.) klassisen määritelmän mukaan retoriikka on kyky havaita, mikä kunkin asian yhteydessä vakuuttaa. Tämä taas voi perustua puhujan luonteeseen (­ethos), kuulijoiden ja puhujan eli ­reetorin tunteisiin (pathos) tai puheessa esitettyihin argumentteihin (logos). Yhdysvaltalaisen kirjallisuuden- ja retoriikantutkijan Kenneth Burken (1897–1993) mukaan suostuttelu kuitenkin onnistuu vasta silloin, kun puhuja pystyy osoittamaan, että hänellä tai ajamallaan asialla on jotain yhteistä yleisön ja heidän intressiensä kanssa.

Burken mielestä Aristoteleenkin listaamia syitä, ja retoriikkaa ylipäätään, tulee tarkastella samastumisen ja samastamisen eli identifikaation näkökulmasta.

Onnistunut identifikaatio voi syntyä mistä tahansa. Me-pronominin, sopivien sananlaskujen, tutun rakenteen, vertauskuvien, kliseiden, toiston ja yleisesti hyväksyttyihin argumentteihin tai ”järkeen” vetoamisen lisäksi samastumista voidaan luoda vaikkapa elekielellä tai pukeutumalla. Kättely ja kuuntelu kannattavat, ja selfie-kuva kadunmiehen tai -naisen kanssa antaa vaikutelman maanläheisestä poliitikosta. Facebook-tykkääminen kertoo, että henkilö samastuu kyseiseen ­asiaan tai ihmiseen jollain tasolla.

Joskus on hyvä saarnata, joskus keskustella. Toisinaan epäselvyys, tilastot tai abstrakti arvopuhe ovat kannattavia. Joskus pelkkä hymy on mitä parasta retoriikkaa. Yhteinen vihollinen tai vastustaja taas voi yhdistää muuten erimielistä yleisöä.

Samastuminen ei ole aina suunniteltua. Puheenparsi tai käyttäytyminen voi muuttua vaivihkaa yleisön mukaiseksi. Reetori voi vilpittömästi uskoa olevansa köyhien ja koulutuksen ­asialla, ajavansa pienyrittäjien etuja tai puhuvansa luonnon puolesta, vaikka hänen oma toimintansa tai puolueensa linjaukset johtaisivat päinvastaisiin seurauksiin. Se, mihin puhuja uskoo samastuvansa, voi olla joidenkin mielestä naiiviut­ta tai itsepetosta.

Identifi­kaatio sisältää aina vähintään rivien välissä sen, mistä erottaudutaan tai mihin ainakin pitäisi tehdä pesäeroa: ei ole olemassa ”meitä” ilman ”muita”, ystäviä ilman vihollisia, oikeistoa ilman vasemmistoa, liberaaleja ilman konservatiiveja, järkeviä ilman ”järjettömiä” tai äänekkäitä ilman äänettömiä. Sosiaalinen media mahdollistaa erilaiset samastamisen ja erottautumisen strategiat eri yleisöille.

Ei ole olemassa retoriikkaa, joka toimisi missä tahansa tilanteessa tai mille tahansa yleisölle. Poliittisen puhujan tehtävä onkin melkoisen vaikea: hänen tulisi olla kaikkien kaveri mutta tarvittaessa olla valmis sanoutumaan irti mistä tahansa, kuten kansanedustaja Veli-Matti Saarakkala (ps) on osuvasti todennut. Kumarrus yksille on pyllistys toisille, yhteen asentoon jämähtäminen taas puuduttaa no­peasti. Näin ollen retoriikka on kiihkeää tanssia samastumisen ja erottautumisen kanssa.

Jos pitäisi valita yksi politiikan olemuksen kiteyttävä elementti, tämä olisi ironia. Termi juontaa juurensa kreikan teeskentelyä tarkoittavasta sanasta. Arkikielenkäytössä ironialla viitataan usein siihen, kun sanotaan jotain mutta tarkoitetaan jotakuinkin päinvastaista. Kyse on kuitenkin jostain syvällisemmästä.

Politiikkaan sopii hyvin Kenneth Burken määritelmä dramaattisesta ironiasta: ”What goes forth as A ­returns as non-A.” Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää tavalla tai toisella, kun asiat, näkökulmat ja ihmiset linkittyvät toisiinsa mitä yllätyksellisimmin tavoin. Hyvään näytelmään, niin politiikassa kuin teatterin lavalla, kuuluvat olennaisesti yllättävien muutosten hetket ja teot, joiden seuraukset voivat olla aivan jotain muuta kuin tarkoitettiin. Voidaankin ajatella, että ironia on poliittista toimintaa jäsentävä rakenne. 

Esimerkkejä löytyy pilvin pimein. Aloittaa sopii Raamatusta. Jeesus taitavana reetorina käytti eräänlaista ­ironiaa kuvatessaan eskatologiaa eli maailman viimeisiä tapahtumia ja Jumalan valtakuntaa. Tuolloin viimeisistä tulee ensimmäisiä ja hylätystä murikasta kulmakivi. Suomen luterilaiset papit puolestaan julistivat innolla jatko­sotaa ristiretkenä, vaikka pyhä sota ja ristiretki olivat heidän teologiselle esi-isälleen antikristuksen tekosia. 

Ajankohtaisemmasta ironiasta käy hyvin vaikkapa se, että työtä pitäisi vastaanottaa yhä kauempaa kotoa, mutta autoilun kustannuksia kasvatetaan ja julkisia liikenneyhteyksiä heikennetään jatkuvasti. Hyvinvointivaltion pelastamisen väitetään vaativan hyvinvointipalveluiden voimakasta leikkaamista. Valinnanvapaus kuuluu kaikille, kunhan se toteutuu maksukyvyn mukaan.

Koulutuksen julistetaan olevan tie auvoisampaan tulevaisuuteen, mutta sen resursseja kutistetaan sadoilla miljoonilla euroilla. Ja julkista sektoria pöhötaudista syyttävillä on tietysti kaikkein kovin hinku sen palkkalistoille. Se, mikä toimii teoriassa, saattaa käytännössä johtaa katastrofiin.

Sopivan vaalituloksen jälkeen ”ikuiset” kiistakumppanit löytyvät helposti samasta hallituksesta ja virheet muuttuvat historiallisiksi onnistumisiksi – ja toisinpäin. Riidankylvön hedelmät löytyvät usein lopulta omalta lautaselta. Ironia pitää huolen siitä, että ylimielisinkin joutuu ennemmin tai myöhemmin nöyrtymään.

On jopa mahdollista ajatella, että demokratia on riippuvainen ironiantajustamme. Diktaattoreita niin oikealla kuin vasemmalla onkin aina häirinnyt se, että demokratia on erilaisten äänien sekamelska. Esimerkiksi Adolf Hitlerille parlamentti loputtomine kiistoineen oli vastenmielinen oire kansakunnan sisäisestä jakautumisesta. Samanlaisia äänenpainoja kaikui ympäri Eurooppaa, myös Suomessa. Hitler pyrki – ja onnistui – korvaamaan kansanvallan kakofonian yhdellä äänellä.

Kiistelyn vastakohtia eivät kuitenkaan ole ykseys ja tehokkuus vaan yksisilmäisyys ja sekasorto. Kenneth Burke totesi aikanaan, että parhaimmillaan eduskunta on ”äänien Baabel”. Hänelle se oli itse asiassa sopivin metafora koko yhteiskunnalle: eri intressien, arvojen ja näkökulmien välinen avoin ja kriittinen vääntö luo syvällisimmän käsityksen siitä, mistä kaikesta inhimillisessä yhteiselossa oikeastaan on kyse – ja tuottaa siinä sivussa toimivimpia päätöksiä. Tämä on syytä muistaa, kun yhteiskunnallista keskustelua pyritään typistämään esimerkiksi ”ratkaisukeskeisyyden” varjolla.

Voidaankin sanoa, että demokraattinen mielenlaatu edellyttää polvistumista ironian alttarilla. Tästä puolestaan seuraa, että poliittinen puhe ei suinkaan tyhjene ”tehokkaaseen viestintään”. Poliittinen retoriikka on jatkuvaa kamppailua siitä, keiden veistämä ”yhteinen vene” on merikelpoinen pisimpään ennen vääjäämätöntä haaksi­rikkoa.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkijatohtori.

Jouni Tilli: Miten puhumme kun puhumme politiikkaa. 319 sivua. Atena 2017.

Häiriköt-päämajan ja Politiikasta-lehden yhteinen Kuntavaalimainosten politiikka -keskustelutilaisuus Helsingin yliopiston Kaisa-talon kahvilassa ke 5.4. kello 17. Keskustelemassa KTT Annamari Huovinen, YTT Jiri Nieminen, professori Janne Seppänen, Häiriköiden Jari Tamminen. Puhetta johtaa VTT Noora Kotilainen.

Lue myös Annamari Huovisen artikkeli Miksi vaalilupaukset muuttuvat yhä vain korkealentoisemmiksi?