Ruokakeskusteluissa toistuu yksi aihe ylitse muiden: ”Saatko tarpeeksi proteiinia?” Erityisesti tätä kysellään kasvisruokaa syöviltä. 

Erilaiset proteiinipainotteiset ruokavaliot ovat suosittuja, mutta ei kyse ole pelkästään ketodieettiä tai vastaavaa harrastavista. Monet meistä huolehtivat proteiinin saannista vimmaisesti. Samalla kun proteiinia kasataan lautasille, paikataan (usein oletettua) proteiinipuutetta ravintolisillä. Niitä ei voi välttyä näkemästä jokaisen marketin kassalla patukoina. 

Perinteisten proteiinipirtelöiden ja patukoiden rinnalle markkinoille on tullut myös proteiinijäätelön, proteiinikarkin, proteiinipullan ja proteiiniveden kaltaisia tuotteita. On melko vaikeaa keksiä elintarviketta, josta ei löytyisi runsasproteiinista versiota. Niiden kauppa onkin kasvanut hurjaa vauhtia. Arviot ravintolisä-markkinoiden globaalista liikevaihdosta vaihtelevat, mutta puhutaan kymmenistä miljardeista euroista. Kasvun myös ennakoidaan jatkuvan.

Monipuolisesta ruokavaliosta huolehtiminen on tietenkin tärkeää ja kannustettavaa. Olemme kuitenkin tilanteessa, jossa proteiinia nautitaan jo liikaa, eikä tämä ole sen enempää terveellistä kuin ympäristöystävällistä. Henkilökohtaisella tasolla liika proteiini on tutkimusten mukaan raskasta käsiteltävää elimistölle, erityisesti munuaisille. Ja mikäli proteiinia tankataan esimerkiksi punaisen lihan muodossa, sydän- ja verisuonitautien riski nousee kohisten.

Mutta miten tämä proteiinipaniikki näkyy ympäristössä? Helsingin seudun ympäristöpalvelut eli HSY on tutkinut muutoksia jätevedessä – siis sitä, mitä vedämme vessanpöntöistä alas. Typen määrä pääkaupunkiseudun jätevedessä on 2000-luvulla lisääntynyt 50 prosentilla ja syynä on pääosin se, että syömme liikaa proteiinia. 

Syömme siis niin ylenpalttisesti proteiinia, että se näkyy jo viemärivedessäkin.

HSY:n Typpikuormitus ja proteiinin syönti -selvityksessä haastatelluista yli viidesosa uskoi, että keho käyttää ylimääräisen proteiinin lihasten rakennusaineena. Näin ei suinkaan ole. Tarpeeton, ylimääräinen proteiini muuttuu kehoissamme typeksi ja poistuu virtsan mukana pönttöön.

Typpi on fosforin ohella pahin vesistöjen rehevöittäjä, ja sen puhdistaminen jätevesistä on työlästä puuhaa – eikä kaikkea tietenkään saada edes puhdistettua. Mutta kansalaisten pissa ei suinkaan ole ainoa tapa, jolla tarpeeton proteiinin tankkaus näkyy vesistöissämme.

Sekä lautasilla että lisäravinteissa proteiini on useimmiten eläinperäistä, ja eläinteollisuus aiheuttaa merkittävän osan suomalaisten vesiä rehevöittävistä päästöistä. Suomen ympäristökeskus SYKEn tutkimusten mukaan eläintalous aiheuttaa kasvituotantoon verrattuna moninkertaisen fosforikuorman vesistöihin ja arviolta lähes 90 prosenttia Suomen maatalouden kasvihuonepäästöistä. Tässä huomioidaan siis pelloilta saatavan sadon käyttö kotieläintaloudessa ja rehuteollisuudessa, ryhmäpäällikkö Jani Salminen SYKEstä muistuttaa. 

”Suomen peltoalasta lähes 80 prosenttia palvelee kotieläintaloutta. Tämä luku sisältää rehuteollisuuden käyttämän viljan ja lisäksi siihen kuuluu myös kalankasvatuksen rehu.”

Eläintuotannossa tapahtuu suurta hävikkiä, koska eläimet, no, elävät. Myös kasvien kasvatuksessa syntyy päästöjä, mutta Luonnonvarakeskus Lukessa tehtyjen laskelmien mukaan jo yksistään Uudenmaan, Varsinais-Suomen ja Ahvenanmaan pellot riittäisivät ruokkimaan suomalaiset vegaaniravinnolla. Tämä tosin on mittakaavaa antava arvio, ei ehdotus keskittää kaikkea ruuantuotantoa mainituille alueille.

Monien vähemmän haitalliseksi mieltämän broilerin ja kananmunan tuotannon ravinnekuormitus on merkittävää, ja jo yksittäinen tuotantoyksikkö voi pahimmillaan vaikuttaa huomattavasti läheisiin vesistöihin. 

”Jos ja kun kotieläintuotanto keskittyy, myös lanta keskittyy ja riski ylimääräiselle ravinnekuormitukselle kasvaa. Ravinteiden kierrätyksen edistämiseen on satsattu viime vuosina, mutta ei ole ihan selvää, miten vaikuttavaa tämä työ on ollut. Lannan kierrätyksestä riippumatta ravinnekuormituksen nopeaa vähenemistä ei kuitenkaan ole realistista odottaa, koska kyse on pitkälti ravinteista, jotka jo ovat maaperässä ja jotka ovat sinne vuosien saatossa kertyneet”, Jani Salminen toteaa.

Koko ruokajärjestelmän muuttaminen ei tietenkään ole helppoa puuhaa, ja vaivan lisäksi se ottaa aikaa. Kiire on kuitenkin todellinen.

SYKEn tutkimusprofessori Minna Kaljonen tutkii oikeudenmukaista kestävyysmurrosta, eli sitä kuinka voisimme muuttaa elämäntapamme ekologisesti kestävämmäksi. Mitä syömme ja kuinka sen tuotamme on tuon murroksen keskiössä. Kaljonen muistuttaakin, että tarvitsemme paljon tekoja läpi koko yhteiskunnan, jotta kykenisimme tähän siirtymään.

”Esimerkiksi kotimaiset palkokasviarvoketjut eivät toimi, koska niihin ei ole satsattu. Suurin osa härkäpavusta menee edelleen eläinten rehuksi. Tarvitaan lajikkeiden ja viljelymenetelmien kehitystä, jotta palkokasvien satovarmuutta ja kannattavuutta voidaan parantaa. Ne on saatava vahvemmin mukaan viljelykiertoihin”, Kaljonen toteaa.

Myös tuotekehittelyssä riittää vielä työtä.

”Esimerkiksi ruokapalveluille on olemassa vain rajallisesti sopivia tuotteita. Tällä hetkellä uskotaan vahvasti, että markkinat hoitavat homman, mutta jos kilpailuetu on kotieläintuotannolla, eivät markkinat tilannetta yksin ratkaise. Ruokapolitiikan toimia on tarkasteltava kattavasti läpi koko ketjun ja poistettava myös nykytilaa ylläpitävät polkuriippuvuudet. Ja sitten meidän pitäisi oppia syömäänkin niitä papuja.”

Eläinperäisten tuotteiden kilpailuetuun vaikuttavat muun muassa maataloustuet sekä se, että ulkoisvaikutuksia – siis päästöjä – ei ole hinnoiteltu kunnolla, jos ollenkaan.

Kaljonen vetää SYKEn Just food -hanketta, joka selvittää juuri niitä polkuja, joita pitkin pääsemme ruuantuotannossa kohti kestävämpää ruokajärjestelmää.

”Tuotamme tietoa tulevan murroksen vaikutuksista maatalouteen, ravitsemukseen eri sosioekonomisissa ryhmissä ja suhteessa muihin ympäristövaikutuksiin. Pohdimme reilun siirtymän keinoja käytännössä ja politiikan keinoin. Hankkeen perusviesti on, että ei ole yhtä kaikkea ratkaisevaa ratkaisua, vaan tarvitaan laajoja läpi ruokajärjestelmän meneviä toimia, jotta tuottamamme ja kuluttamamme ruoan kestävyys paranee”, Kaljonen summaa.

Ruuan tuottamisen ohella korjattavaa on siis myös ruokailijoiden asenteissa. Lihan syömiseen liittyy edelleen suuria tunteita, ja monissa tutkimuksissa – myös HSY:n tekemässä –  korostuu punaisen lihan tärkeys erityisesti miehille. 

Ongelmalliset ruokavaliot muuttuvat hitaasti, mutta tunnelin päässä on nähtävissä valoa – eikä se välttämättä ole vastaantuleva juna. Tilastokeskuksen mukaan lihan kulutus kääntyi vuosikymmeniä jatkuneen kasvun jälkeen hienoiseen laskuun vuonna 2019. Samalla huomionarvoista on, että lihan kulutus on ollut suurempaa iäkkäämmissä ryhmissä, kun taas nuoret kuluttavat sitä vähemmän. Muutoksella on kuitenkin niin kiire, ettei sitä voi laskea vain nuorten kulutuskäyttäytymisen varaan. 

Ruokavalion muutos ei tarkoita sitä, että punttisalilla rehkiminen pitäisi lopettaa. Riittävästä proteiinin saannistakin saa huolehtia. Kannattaa kuitenkin muistaa, että överit eivät ole vajareita parempi vaihtoehto sen enempää massan keräämisen kuin ympäristön kannalta. Ja samalla kun arvioi proteiinin tarvetta, voi kiinnittää huomiota siihen, miten se on tuotettu.

Artikkelin kysymyksiä on kommentoinut myös erikoistutkija Seppo Knuutila SYKEstä.