Yhteiskunnassamme tuotanto on organisoitu pääosin yritystoiminnan avulla. Kaikki yritystoiminta riippuu tavalla tai toisella ympäristöstä, mutta tämä ei aina näy yritysten toimissa mainosten pintaa syvemmällä. 

Yritystoiminta myös hävittää luontoa. Vaikka keskustelu luonnon tuhosta on ollut viime vuosina kuuluvaa, ei itse tuhoaminen ole lakannut.

YK:n alaisuudessa toimiva hallitustenvälinen luontopaneeli IPBES on Liiketoiminta ja luonto –raportissaan arvioinut liiketoiminnan vaikutuksia luonnon monimuotoisuudelle. Samalla paneeli on pohtinut, kuinka liiketoiminta voisi vahvistaa monimuotoisuutta.

Suomen kansallisen Luontopaneelin samaan aikaan julkaistu mietintö käy läpi IPBESin löydöksiä ja analysoidaan liiketoimintaan liittyviä riskejä ja mahdollisuuksia. Mietinnön pääkirjoittajana toimi kestävään liiketoimintaan perehtynyt Turun kauppakorkeakoulun apulaisprofessori Anne Quarshie. 

”Meidän pitäisi nähdä laajemmin, miten taloudelliset, ekologiset ja sosiaa iset järjestelmät kytkeytyvät yhteen ja miten luonnosta huolehtimalla voisimme varmistaa myös yritystoiminnan kestävyyden”, Quarshie sanoo.

Quarshien mielestä luonnon ja talouden ei tarvitse väistämättä olla toistensa vastakohtia, vaan liiketoiminnan kannattaisi ja pitäisi antaa jotain takaisin myös luonnolle.

Fantasia ulkopuolisuudesta

Elinkeinoelämän keskusliiton teettämässä, yritysten johtajille ja johtamiseen osallistuville asiantuntijoille kohdistetussa kyselyssä 55 prosenttia reilusta tuhannesta vastaajasta arvioi, että luontokato vaikuttaa heidän edustamiensa yritysten toimintaympäristöön.

Tosiasiallisesti luontokato vaikuttaa sataan prosenttiin yrityksistä, mutta kaikki vastaajat eivät vielä ymmärrä – tai halua ymmärtää – tätä. Jokaisen yrityksen pitäisikin ennakoida riskejä ja varautua edessä oleviin muutoksiin eikä vain toivoa parasta kuin huvipuiston narunvetoon osallistuva lapsi.

”Varautuminen ympäristökriiseihin on vielä aika lapsenkengissä yrityksissä. Toivoisin myös valtiovallan puolelta patistelua näiden asioiden pohtimiseen osana kokonaisturvallisuutta sekä kunnollisten varautumis- ja siirtymäsuunnitelmien tekemiseen”, Quarshie sanoo.

Usein muutokset ajattelu- ja toimintavoissa vaativat ulkoista pakkoa. Tämä tulee esille Quarshien väitöstutkimuksessa vuodelta 2013, joka keskittyy hurrikaani Sandyn jälkeiseen humanitaariseen operaatioon New Jerseyn osavaltiossa Yhdysvalloissa. 

”Siellä haluttiin silloin parantaa erityisesti yksityisen sektorin toimijoiden varautumista. Yrityksiä kehoitettiin laatimaan jatkuvuussuunnitelmia, joilla varmistetaan toiminnan jatkuminen kriisitilanteissa. Suomessa valtaosassa yrityksiä ajattelu ei ole sillä tasolla, että olisi mietitty, mitä oikeasti tehdään, jos keskilämpötila nousee täällä neljä–viisi astetta. Tai mitä se ylipäätään tarkoittaa vaikka maataloudelle ja metsätaloudelle.”

Yrityksissä ymmärrettävästi toivotaan ennakoitavaa toimintaympäristöä. Ilmastokriisi ei sellaista lupaile, eivätkä ihmisen toiveet muutenkaan kiinnosta luontoa.

”Mitä tapahtuu, jos ensin keskilämmön kohoaminen tappaa havupuita mittavasti, ja sitten se pysäyttää Golf-virran, mikä keikauttaisi lämpötilat taas toiseen suuntaan? Tämän tyyppisten asioiden miettiminen vuosikymmenien päähän on aika vaikeaa jopa parhaille asiantuntijoille.”

Näin valtavaan kriisiin varautuminen on ymmärrettävästi vaikeaa yrityksille, joissa tarkastellaan maailmaa enemmän vuosineljänneksen kuin neljännesvuosisadan päähän.

Quarshie on tutkimuksissaan haastatellut yritysten johtajia ja seurannut heidän näkemyksiään luontoarvojen turvaamisesta osana yritystoimintaa. Esiin on noussut, että yritystoiminnassa keskitytään lyhyen aikavälin päätöksiin. Systeemitason muutosten aikajänne on liian pitkä yritysjohdon huomioitavaksi. 

Yritysvastuu vai regulaatio?

Usein yritystoiminnan haitallisista ympäristövaikutuksista puhuttaessa keskustelu kääntyy väittelyksi siitä, onko yritysvastuu vai valtioiden sääntely parempi keino vaikuttaa.

”Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita, vaan erilaisia työkaluja. Mutta voimme myös katsoa, mihin suuntaan yritysvastuukentällä on milloinkin nojauduttu. Joitain vuosia sitten yrityksillä oli enemmän itsesääntelijän ja ongelmien ratkaisijan rooli, mutta nyt regulaatio on saanut enemmän painoarvoa, ja valtiolliset toimijat ottaneet isompaa roolia.”

Osaltaan taustalla saattaa olla laajempi havahtuminen ympäristökriisiin ja ymmärrys siitä, että koko toimintaympäristöä pitää muuttaa – ja että se tulee muuttumaan – niin perustavalla tavalla, että yksittäiset yritykset eivät moista kykene ohjaamaan.

”Tällä hetkellä yrityksissä merkittävin kannustin muuttaa toimintaa on regulaatio. Muita ovat esimerkiksi asiakkaiden suunnalta tuleva paine ja rahoittajien vaatimukset. Mutta ei esimerkiksi yritysten henkilökunnalta nouseva paine ja toive tarttua toimeen ole vähäpätöistä.”

Vaikka yritysten sisälläkin on painetta reagoida ympäristökriisiin, Quarshien ja Luontopaneelin mietinnössä sekä IPBESin raportissa nostetaan esiin, että se näkyy aika harvan yrityksen toimintastrategiassa. 

”Noin kolmanneksella isoista tai keskisuurista yrityksistä Suomessa on jonkinlaisia kirjattuja luontotavoitteita, mutta vain noin joka seitsemäs niistä tähtää vuoteen 2050 mennessä luontopositiiviseen liiketoimintaan. Ja pienillä yrityksillä ei yleensä ole luonto tavoitteita laisinkaan.”

Tämä kertoo, ettei liikemaailmassa tällä hetkellä laajamittaisesti edes tähdätä siihen, että toiminta muuttuisi luontoa vahvistavaksi. 

Metsäteollisuus on kriittinen ala 

Edessä olevat suuret muutokset toimintaympäristössä voivat toteutua hieman hallitummin tai kaoottisemmin ja ympäristön tuottamasta pakosta. Monien toivomaa vaihtoehtoa, jossa meno jatkuisi entisellään, ei ole tarjolla.

Jotkin alat kenties pystyvät mukautumaan muutoksiin tai löytämään liiketoiminnalle uusia suuntia, mutta toisilla on väistämättä edessä vähintään nykyisen kaltaisen toiminnan alas ajaminen. Esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden tuottaminen ja käyttäminen nykyisellä tavalla pitää lopettaa, mutta todellisiin vaihtoehtoihin panostamisen sijaan fossiiliteollisuus on päinvastoin rakentanut lisää tuotantokapasiteettia. Ehkä ei kannatakaan olettaa, että valtaosa yrityksistä lopettaisi omaehtoisesti kassaan rahaa tuovan toiminnan, vaikka se olisi kuinka tuhoisaa ympäristölle.

Suomen luonnon tilaa ja yritystoimintaa tarkasteltaessa on mahdotonta ohittaa metsäalaa. Quarshie myös huomauttaa, että juuri kukaan muu kuin me suomalaiset ei voi lopulta turvata Suomen metsiä. Myös asiakkaiden ja kuluttajien arvojen ja tarpeiden muuttumista on hyvä seurata.

”Nostamme Luontopaneelin mietinnössä esille metsäteollisuuden alana, jolla yritysjohtajien olisi syytä suhtautua todella vakavasti sen tyyppisiin kysymyksiin kuin että voidaanko korjata puuta saamelaisalueelta, voidaanko korjata puuta vanhoista ja luonnontilaisista metsistä tai kannattaako tehdä avohakkuita.”

Avohakkuut ja niihin rinnastuvat tavat kaataa metsää ovat alan vakiintunut käytäntö, vaikka kuten Quarshie toteaa, ”suomalaisilta kysyttäessä valtaosa toivoisi, että enemmän huomiota kiinnitettäisiin metsänkäsittelytapoihin”.

”Vanhat ja luonnontilaiset metsät pitäisi saada vauhdilla suojeltua. On tärkeää ottaa myös metsäteollisuuden näkökannat ja toimintaedellytykset vakavasti, mutta samaan aikaan pitäisi tarkastella, miten puuta esimerkiksi tällä hetkellä käytetään. Hyvin paljon siitä menee alhaisen jalostusarvon käyttöön ja yli puolet puun kuiva-aineesta päätyy poltettavaksi muodossa tai toisessa.”

Kohtalonkysymys metsäteollisuudelle onkin, miten vähemmästä raaka-aineesta saataisiin enemmän tuottoa.

Viime vuosina on nähty tapahtumia, joiden valossa metsäteollisuuden kyky ennakoida ja reagoida muutoksiin ei ole vaikuttanut erityisen hyvältä. Esimerkiksi Venäjältä tulevien puutoimitusten loputtua huomattiin, ettei ala ollut miettinyt moista mahdollisuutta. 

Tammikuussa Luonnonvarakeskus Luken tutkimusprofessori Lauri Mehtätalo myös totesi, että Luken tekemät, niin sanotut MELA-arviot metsien tulevasta kasvusta – joiden perusteella hakkuumääriä on suunniteltu – on arvioitu järjestelmällisesti yläkanttiin. Arviot ovat olleet noin 20 prosenttia liian suuria, jolloin myös hakkuumäärät on laskettu kestämättömän suuriksi. 

Samalla kansainvälinen hiilikauppa ja metsien hiilensidonnalle laskettava arvo saattaa hyvinkin johtaa tilanteeseen, jossa suomalaiselle metsänomistajalle puut ovat arvokkaampia metsässä kuin pinossa.

Suomen laissa säädetty ilmastotavoite, hiilineutraalius 2035, perustuu oletukseen, että metsät sitovat suuren määrän hiiltä. Kun hiilinielu osoittautui paljon luultua pienemmäksi, Suomen ilmastopaneeli suositteli hakkuiden vähentämistä.

Dramaattiset muutokset toimintaympäristössä eivät kuitenkaan toistaiseksi ole tuottaneet ulospäin näkyviä muutoksia metsäalan strategiassa tai puheissa. Päinvastoin.

Alan yrityksiä edustavan Metsäteollisuus ry:n toimitusjohtaja Paula Lehtomäki esitti helmikuussa Maaseudun tulevaisuuden haastattelussa, että katse pitäisi kääntää metsäteollisuuden vastuusta kohti energiasektoria, liikennettä ja rakentemista. Lisäksi Suomen ilmastotavoitteet pitäisi laittaa uusiksi, hän lausui.

”Tuon tyyppiset tekstit ovat minusta surullisia”, Quarshie sanoo. ”Toivoisin, että luonnonvaroja hyödyntävillä aloilla mietittäisiin syvällisemmin sitä, miten luoda taloudellista ja muuta arvoa kohtuullisemmasta määrästä raaka-ainetta. On yritystenkin etu, että kansakuntana pyrimme hidastamaan ilmastonmuutosta ja pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen.”

Valtion kaksi roolia

Jos yritysten toimintaympäristöä katsoo kahden voiman kamppailuna, niin yhdellä puolella olisi suuria toimintavapauksia toivova yrityskenttä ja toisella sen toimintaa säätelevä valtio. Aina asiat eivät kuitenkaan ole näin selkeitä.

Metsäalalla jaottelua hämmentää erityisesti Suomen valtion omistama liikelaitos Metsähallitus, joka hallinnoi valtion metsiä. Sen vallan alla on noin kolmannes Suomen metsistä. Metsähallitus on jakautunut muun muassa luonnonsuojelullista työtä tekevään Luontopalveluihin ja liiketoimintaperusteisesti toimivaan Metsätalous Oy:hyn. Metsätalousyhtiölle on määritelty tulostavoitteet, eli sen täytyy vuosittain tilittää valtion kassaan tuloja, jotka saadaan pääosin metsien hakkuista.

Koska niin suuri osa Suomen metsistä on valtion omaisuutta, luonnontilan vahvistaminen niissä olisi käänteen tekevää. Valtion metsät ovat myös meidän suomalaisten yhdessä omistamia, Quarshie sanoo.

”Sitä ei voi millään kiertää, että tutkimusten mukaan metsätalous on ala, joilla on sekä kansainvälisesti että Suomessa selvästi luontoa heikentävä vaikutus. Se vaikutus pitäisi pystyä kääntämään myönteiseksi.”

Läpi itsenäisen Suomen historian monimuotoisten metsien määrä on vähentynyt, ja tilalle on istutettu merkittävästi yksipuolisempaa talousmetsää. Talousmetsillekin on paikkansa, mutta nyt olemme tilanteessa, jossa suomalaisen metsäluonnon tila on huono.

Kun Suomessa pohditaan hakkuiden kestävää määrää, hakkuupaikkoja ja ylipäätään luontoarvoja, istuu Metsähallitus yllättävän usein pöydän molemmilla puolilla. Sen eri tavoitteet voivat olla ristiriidassa keskenään.

”Niissä pöydissä myös pohditaan, miten säilyttää metsäteollisuuden toimintaolosuhteet. Asia onkin tärkeä. Siitä päästään muihin tärkeisiin kysymyksiin kuten: miten vanhojen ja luonnontilaisten metsien suojelua voidaan vauhdittaa? Miten voimme edistää sellaisia metsien ja puun käytön tapoja, joilla on huomattavaa arvon luomisen potentiaalia? Ja miten voimme vähentää puun polttoa lämmön- ja energiantuotannossa?”

Ristiriitaisten tavoitteiden myötä Metsähallitus-konsernissa metsäluonnon muut kuin rahalliset arvot voivat jäädä vähemmälle huomiolle kuin valtiolle tuloutettavat rahat. Tähän ohjaavat myös Metsähallituksen johto portaan tulospalkkiot, joiden suuruuteen vaikuttaa pääosin se, kuinka paljon valtion metsiä on hakattu.

”Metsähallituksessa voitaisiin pohtia syvällisemmin sitä, että heidän metsiensä omistajia ovat suomalaiset ihmiset, ja kysyä, toteuttaako heidän tämänhetkinen toimintansa suomalaisten tahtoa.”

Metsähallituksen toimia tarkastellessa voi perustellusti myös kysyä, tuleeko niitä arvioida demokraattisen yhteiskunnan mittareilla vai yritysvastuun kehikossa.

Tarkastelukulmasta riippumatta Quarshien mukaan Suomessa voitaisiin luoda menestystarina, jossa kiinnitetään huomiota ihmisten hyvinvoinnin kasvattamiseen, mutta ei luonnon kustannuksella. Ja tässä niin metsäsektorilla kuin muullakin yritysmaailmalla on oma roolinsa.

”Emme oikeasti ole luonnon yläpuolella. Olemme osa luontoa, ja jos haluamme rakentaa kriisinkestäviä yrityksiä, meidän täytyy huomioida tämä. Yrityksetkin ovat riippuvaisia luonnosta, ja kun yritämme vuosikymmenestä toiseen luoda vaurautta luonnon kustannuksella, sahaamme omaa oksaamme.”