Suomessa tuotetut turkiseläinten nahat myydään huutokaupoissa, joita järjestetään vuosittain neljä. Huutokaupat organisoi Saga Furs Oyj, joka on Suomen turkiseläinten kasvattajain liiton vuonna 1938 perustama yhtiö. Saga Fursin viimeisimmässä, maalis-huhtikuun huutokaupassa 1,6 miljoonasta minkinnahasta myytiin vain 10 prosenttia, loput jäivät myyjän varastoon. Varastoissa on myös edeltävissä huutokaupoissa myymättä jääneitä turkiksia.

27.4. Saga Furs antoi tulosvaroituksen.

Pörssitiedotteessaan Saga Furs vetoaa maailmantilanteeseen ja sekavassa tilassa maailma tosiaan onkin.

”Huutokauppa päätettiin toteuttaa vaikeasta markkinatilanteesta huolimatta ja tarjota turkispukineiden valmistajille mahdollisuus ostaa kaikkia minkkityyppejä. Yhä kasvavat voimakkaat koronarajoitukset Kiinassa näkyvät epävarmuuden lisääntymisenä. Lisäksi Ukrainan sota on entisestään vaikeuttanut koronapandemian vaurioittamaa muoti- ja turkisteollisuutta nousevina kustannuksina ja logistisina haasteina. Maailmantilanteen vaikutukset näkyivät jo Saga Fursin maaliskuun huutokaupan tuloksessa, joten huhtikuun huutokaupan myynti vastasi vaatimattomia ennakko-odotuksia”, muotoili Saga Fursin varatoimitusjohtaja Juha Huttunen.

Jo pidempään alan tulevaisuus laskettu sen varaan, että Kiinassa ja Venäjällä kyllä kysyntää riittää. Tällä kortilla on kuitenkin hyvin vaikea voittaa.

Auringonlaskun ala

Mutta eivät Saga Fursin ongelmat näihin tiedotteessa mainittuihin rajoitu. Muotiteollisuuden vähentynyt tarve turkiksille ei johdu mitenkään yksiselitteisesti koronapandemiasta. Kuluttajien preferenssit ovat muuttuneet ja aktivistien julkaisemat kuvat jättiläismäisiksi jalostetuista siniketuista ja näkyvästi vammautuneista turkiseläimistä ovat levinneet median kautta ympäri maailmaa. Guccin, Giorgio Armanin, Lacosten, Michael Korsin, Versacen, Donna Karanin ja Burberryn kaltaiset muotitalot ovat jo tehneet johtopäätöksensä. Koska tuottajat ovat riippuvaisia asiakkaiden preferensseistä, saamme lukea tasaisin väliajoin uusista muotitaloista, jotka lopettavat turkisten käytön vaatteissaan. Tämä kehityskulku taida kääntyä vastakkaiseksi ikinä.

Harva yhtiö haluaa brändinsä yhdistyvän kuvastoon, jossa tuntevat eläimet kärsivät tavalla, jonka katsomista harva kestää. Mikäli kuvasto kiinnostaa, niin täältä löytyy materiaalia, jota on kuvattu suomalaisilla tiloilla. Tuottajat voivat toki vedota – ja vetoavatkin – siihen, että Kiinassa tuotantoeläinten asema olisi vielä huonompi, mutta ei yhtä pahaa kumota toisella ja argumentti on häkellyttävän heikko jos sitä yhtään miettii. Ja koska vuosien yrittämisen jälkeen turkisala ei oikein parempiakaan argumentteja ole keksinyt, on todellisuus mitä ilmeisimmin juuri niin hirveä, kuin miltä se näyttääkin.

Turkistuotanto on tietenkin ala, jonka rakentamiseen on sijoitettu mittavasti sekä yksityisiä, että yhteisiä varoja. Alan alasajo tarkoittaa myös noiden investointien menettämistä, mutta kuten talouspiireissä on pitkään tiedetty, ei kannata heittää hyvää rahaa huonon rahan perään. On kuitenkin lopulta järkevämpää ottaa investointien menetys takkiin ja lopettaa alan tekohengittäminen verovaroin.

Tragediaa riittää

Tuottajille toiminnan loppuminen on tietenkin aina ja joka kerta tragedia. Lopettaminen on vaikeaa, vaikka on helppo osoittaa, että alan alamäki on ollut nähtävissä jo kauan. Valmistautumista turkistarhaamisen lopettamiseen olisi voitu tehdä jo vuosien ajan ja tuottajia olisi voitu auttaa tulevan kohtaamisessa, mutta näin ei ole toimittu. Ala on kaatanut rahaa järjettömiin mainoskampanjoihin ja lobannut poliitikkojen suuntaan. Ja äänestäjistä huolestuneet poliitikot ovat olleet valmiita tekohengitystä antamaan. Nyt voisi olla hyvä hetki esittää tukia tuotannosta luopuville ja auttaa uuden tekemisen löytämisessä – työthän eivät maailmasta tekemällä lopu.

Tuottajien alasta irtautumisen tukeminen tietenkin maksaa rahaa, mutta samoin rahaa kuluu alan ylläpitämiseen. Käytännössä toiminta on parhaimmillaankin kannattavaa ainoastaan tukiaisten myötä ja niitä tukiaisia on myönnetty jopa lainvastaisesti. Kuinka merkittävä ala sitten on taloudellisesti? Saga Fursin epäonnistuneen keväthuutokaupan välitysmyynnin arvo oli viisi miljoonaa euroa. Viisi miljoonaa on iso raha, mutta jos nyt valtakunnan ja talouselämän kontekstissa sitä tarkastelemme, niin tuo summa on merkityksetön.

Keskustan kansanedustaja Jari Leppä toimi maa- ja metsätalousministerinä kolmessa eri hallituksessa vuosina 2017-2022. Ministeri Leppä totesi, että ”turkistalouden tulevaisuus riippuu markkinoista”. Sanoisin, että nyt on hyvä poliitikkojen toimia sanojensa mukaisesti ja katsoa niitä markkinoiden lähettämiä viestejä. Paljon selkeämpiä ne eivät voisi olla. Vaikka eduskunnasta tämän kauden jälkeen poistuva Leppä ehti jo luovuttaa ministeripallinsa nuorelle ja nälkäiselle Antti Kurviselle, uskoisin myös puoluetoverin kunnioittavan Lepän toivetta ja ajatusta.

Sen lisäksi, että turkistarhaus on muodostumassa merkittäväksi imagohaitaksi Suomelle, on turkistarhauksen tukemiseen käytetyt varat poissa muiden maatalouselinkeinojen tukemisesta ja kehittämisestä. Käytännössä Suomen Keskusta on ainoa puolue, joka voi aikaan saada muutoksia turkistarhauksen tuissa. Tai siis: keskusta on se puolue, joka painoarvollaan pystyy estämään kaikki muutokset. Nähtäväksi jää, onko turkistarhaus edelleen se taistelu, johon keskusta haluaa maineensa ja paukkunsa käyttää.

Oheinen Oikeutta eläimille -järjestön tuottama video näyttää turkisteollisuuden todelliset kasvot ja osoittaa ristiriidan todellisuuden ja poliitikon puheiden välillä.

Vanhemmat syötetään lapsilleen kiertokulussa, joka on kaukana luonnollisesta

Saga Fursin seuraava huutokauppa järjestetään kesäkuussa. Sitä varten kasvaa parhaillaan uusi sukupolvi minkkejä, kettuja ja supikoiria. Yksikään tarhalla kasvava turkiseläin ei saa elää elämisen arvoista elämää. Heidän kaikkien kohtalo on tylsistyä ja tulla hulluksi pienessä häkissä, ja mikäli elämä ei pääty kesken kasvukauden, saattaa loppu tulla peräaukkoon ja suuhun työnnettyjen sähköjohtimien kautta. Ensi kesän huutokauppaa varten tapettujen tyyppien ruumiit sitten jauhetaan rehuksi ja heidät syötetään seuraaville turkiseläinsukupolville. Turkistarhoilla vanhemmat eivät pääse ruokkimaan jälkikasvuaan, vaan heidät ruokitaan jälkikasvulle.

Olisiko nyt tässä kohdassa järkevää kohdata realiteetit ja todeta turkisalan tekohengittäminen järjettömäksi?