Metsästäjäliiton uuden kampanjan keskiössä on kuolinilmoitukselta näyttävä mainos, jossa muistellaan (kuvitteellista) metsästyskoiraa, jonka susi on (kuvitellusti) tappanut. Suru on kova ja ikävöimään on jääty. Mainoksen kärkenä oleva susi on yllätyksetön, mutta tilastojen valossa vähemmän ilmeinen valinta moiseen rooliin.

Vaikka susi on Suomessa harvinainen metsän asukki, kuuluvat he usein esimerkiksi metsästäjien ja poliitikkojen puheissa. Hukkaan nämä puheet eivät ole sikäli menneet, että susi totisesti pelottaa suomalaisia. Voisi sanoa, että meidät on jopa opetettu pelkäämään susia. Ihmisen kimppuun susi ei kuitenkaan näytä käyvän edes yrittämällä, joten sen suhtaan pelottelijat joutuvat turvautumaan fantasiaan. Toisinaan koira kuitenkin suden suuhun joutuu. Mutta onko Metsästäjäliitto ihan rehellinen, tehdessään kuolinilmoituksen näköisen mainoksen, jossa muistellaan suden suuhun joutunutta metsästyskoiraa?

Lokakuussa muun muassa Eläinoikeusakatemia kiinnitti huomiota Kennelliiton jalostustietojärjestelmästä löytyviin koirien kuolinsyihin (ks. kuvat). Järjestelmästä löytyy tietoja roduittain ja kun tarkasteltavaksi otti kaksi yleistä metsästyskoirarotua – harmaan norjanhirvikoiran ja suomenajokoiran – ei susi ole kovinkaan korkealla kuolinsyissä. 

Näitä kahta metsästyskoiralajia edustavista noin 11 000 vuosina 2000-2004 syntyneestä koirasta 223 yksilöä tapettiin siksi, että ”käyttökoira ei sovellu käyttötarkoitukseensa”. Eli siis rakastava metsästäjä on tappanut koiran, joka ei olekaan niin hyödyllinen metsällä. Reilu 1100 koiraa tapettiin ilman sairauden diagnosointia ja näiden tappamisten syitä voimme vain arvailla. Vääränlaisen käytöksen takia puolestaan koirista tapettiin muutama sata ja voimme jälleen arvailla, näiden häiriöiden luonnetta ja sitä, kuinka paljon ihminen on vaikuttanut omalla toiminnallaan näihin käytöksen häiriöihin.

Autot sutta vaarallisempia

Liikenne on vaarallista meille kaikille. Jokaiselle Suomessa asuvalle henkilölle jokainen Suomen teillä liikkuva auto on vaarallisempi, kuin yksikään Suomessa liikkuva susi. Liikenneturvan mukaan vuonna 2023 Suomessa kuoli liikenneonnettomuuksissa 183 ja loukkaantui 3626 ihmistä. Susi ei tappanut ensimmäistäkään ihmistä, kuten ei ole tappanut koko itsenäisen Suomen historian aikana.

Mikäli ihmiset suhtautuisivat johdonmukaisesti kaikkiin elämän vaaratekijöihin, he ammuskelisivat susien sijaan ohi ajavia autoja. (Me emme kannusta ampumaan ketään, huom.) 

Liikenne on vaaraksi myös ja juuri metsästyskoirille. Koirat, jotka usutetaan juoksemaan saaliin perään eivät osaa liikennesääntöjä ja toisinaan he juoksevat myös autoteille kohtalokkain seurauksin. Kennelliiton tilastoissa ”tapaturmaisesti ja liikennevahingoissa” kuolleeksi on merkitty yli 1300 harmaata norjanhirvikoiraa ja suomenajokoiraa vuosien 2000-2004 ikäryhmästä.

Tilastoissa petovahinkojen sarakkeeseen kuolleeksi on merkitty yhteensä 100 koiraa edellä mainitusta ikäluokista. Osa näistä kuolemista on epäilemättä tullut suden hampaissa.

Petovahinkojen määrä näiden kahden metsästyskoirarodun edustajien kuolemista oli siis prosentin luokkaa. Hieman korkeammaksi tuon prosenttiosuuden saa hilattua kun poistaa verrokeista iän ja sairaudet, mutta edelleen susi on melko marginaalinen murhe koirille. Näiden lukujen valossa Metsästäjäliiton prioriteetit ja huolestumisen näyttävät hieman hassuilta. Mikäli huolena on ennenaikaisesti kuolevat koirat, niin olisiko liitto voinut löytää mainokseensa hieman sutta todennäköisemmän kuolinsyyn? Miksiköhän kuolinsyyksi ei esimerkiksi valittu ei-luonnollisista kuolinsyistä yleisintä, tapaturmaa ja liikennevahinkoa? Onko niin, että suden tappama koira on Metsästäjäliitolle arvokkaampi, kuin auton alle jäänyt tai metsästäjän ampuma koira?

Onko susi kaiken pahan takana?

Monien suomalaisten kokema pelko susia kohtaan on varmasti aitoa. Pelon tunne itsessään ei kuitenkaan tee pelosta rationaalista. Kuten todettua, jokainen liikennekäytössä oleva auto on jokaiselle meille tilastollisesti tarkasteltuna vaarallisempi, kuin yksikään susi. Samoin kissat, lehmät, ampiaiset ja saippuapalat kylppärin lattialla kaikki edustavat meille sutta suurempaa vaaraa. Susi on kuitenkin myyttisempi olento kuin kissa, lehmä, ampiainen tai saippuapala.

Eläinoikeusakatemian puheenjohtaja, tutkija Elisa Aaltola kuvaili Suomessa vallitsevaa ilmapiiriä susipopulismiksi. Tämä susipopulismi näkyy muun muassa siinä, kuinka suomalaiset poliitikot ovat lobanneet EU:ssa uhanalaisen suden siirtämistä suojellusta lajista sellaiseksi lajiksi, jota voidaan metsästää vaikkapa ”kannanhoidollisilla” perusteilla.

”On paljon näyttöä siitä, että negatiiviset puheet sudesta heijastuvat niin suureen yleisöön kuin viranomaisiinkin, jotka lopulta tekevät lupapäätöksiä”, Aaltola totesi Suomen EU-politiikasta. Metsästäjäliiton kampanja on verraton esimerkki juuri näistä negatiivisista puheista.

Se, että metsästäjät itse ja autoilijat yleensä tappavat metsästyskoiria kertaluokkia enemmän kuin sudet ei tietenkään tarkoita, etteikö suden kaltainen suurpeto olisi itsessään vaarallinen tyyppi. Kyllä susia tietenkin kannattaa varoa ja antaa heille tilaa, ja ylipäätään kannattaa olla tunkematta nenäänsä turhan päiten heidän asioihin.

Susi itse ei myöskään ihmisen tai metsästyskoiran seuraa kaipaa. Mutta mikäli ihminen ja hänen koiransa saapuvat suden reviirille mekastamaan tai ihan muuten vaan haukkua räksyttävät ja uhoavat, niin kyllä se susikin voi puraista. Tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään. Voisi kuitenkin kysyä, että onko ihan rehellistä syyttää sutta konfliktista, jonka ihminen on omalla määrätietoisella toiminnallaan synnyttänyt.

Krokotiilin kyyneleitä

Ei ole syytä epäillä, etteivätkö monet metsästäjät pitäisi koiristaan. Ja kyllä kaverin kuolema harmittaa silloinkin, kun on itse sitä kuolemaa edesauttanut. 

Monille metsästäjistä metsästyskoiran arvo kuitenkin saattaa olla ensisijaisesti koiran roolista ja arvosta metsästyksessä. Tämä näkyy myös siinä tilaston sarakkeessa, jossa kerrotaan, kuinka monta koiraa on tapettu ”käyttötarkoitukseen soveltumattomana”. Koiran itseisarvon jääminen välineellisen arvon jalkoihin näkyy myös siinä, kuinka metsästäjä ajaa koiransa suden suuhun. Onko silloin hirveän rehellistä tiristää kyyneltä silmäkulmasta? Ja jos kyynel poskelle herahtaa, onko syynä kaverin menetys, vai sittenkin harmitus menetetystä, rahan arvoisesta metsästysvälineestä? 

Olisikin helpompi suhtautua vilpittömästi metsästäjien suruun suden tappamasta koirasta, mikäli metsästäjät eivät olisi itse se yleinen kuolinsyy koirilleen. Sitä paitsi, ystävät eivät lähetä ystäviä kuolemanvaaraan.