Poliisit-tositelevisiosarjassa virkavalta kohtaa ongelmia, jotka monet meistä tunnistavat. On humalassa koheltavaa väkeä, eksyneitä ihmisiä ja yleistä sekoilua. Sitten on järjestys, perusjämäkkä konstaapeli hässäkän keskiössä. Sarja näyttää poliisin työnsä touhussa, mutta samalla se rakentaa toivottua kuvaa viranomaisesta. Tätä voi kutsua pr-työksi, mutta yhtä lailla propagandaksi.

Suomalaisten luottamus poliisiin on tutkimusten perusteella huomattavan korkea. Ilmiö ei selity pelkästään koulu­vierailuilla tai televisiosarjoilla. Vakaata luottamusta ei heiluta edes massiivisen rikosvyyhdin pääarkkitehti ja Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö, Jari Aarnio. Eikä se, että samaan aikaan Aarnion kanssa toisessa oikeussalissa istui merkittävä osa poliisin ylimmästä johdosta epäiltynä virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Eikä kyse ole pelkästään poliisijohdon rötösherrojen ja pamppujen tekemisistä. Myös rivipoliisit ovat lukeneet luvattomasti vävykokelaiden tai kuolleen hiihtäjän tietoja, turvautuneet tarpeettoman herkästi väkivaltaan ja sortuneet etniseen profilointiin ilman kannatuslukujen kyykkäystä.

Miten tämä on mahdollista?

Tutkimusjohtaja Juha Kääriäinen Helsingin yliopistolta on tutkinut kansalaisten luottamusta poliisiin reilun 15 vuoden ajan. Hän kuvailee kudelman, jonka varaan poliisin imago rakentuu.

”Kansainväliset tutkimukset – esimerkiksi European Social Survey – osoittavat toistuvasti, että Suomessa ja Pohjoismaissa kansalaisten luottamus poliisiin on korkea verrattuna muihin eurooppalaisiin valtioihin. Se luottamus ei voi olla sattumaa.”

Kääriäisen mukaan tähän luottamukseen vaikuttaa kaksi toisiaan tukevaa tekijää.

”Ensinnäkin se, että poliisin menettelytavat ovat reiluja ja tasapuolisia eli ihmiset kokevat poliisin toimivan lainmukaisesti. Toisekseen poliisin koetaan toimivan tehokkaasti ja näin turvaavan yhteiskunnan rauhaa.”

Kääriäinen tarjoaa lisäargumentin esittämäänsä oletukseen: ”Voi olla, että suomalainen poliisi on poikkeuksellisen reilu, puolueeton ja tehokas, mutta meillä ei ole kunnollista näyttöä tai tutkimusta tästä. Vertailevaa tutkimustietoa ei ole.”

Tutkimusta siis tarvitaan lisää.

”Jos voisimme verrata toimintaa eri maissa toisiaan vastaavissa tilanteissa, voisimme arvioida poliisin toimintaa paremmin. Voi tietenkin olla, että tilanteita vertailevan tutkimuksen myötä tulisimme samaan tulokseen, että suomalainen poliisi on poikkeuksellisen luotettava.”

Poliisille itselleen tämä luottamus on tärkeää, sillä se parantaa poliisin toimintakykyä. Luottavaiset kansalaiset ovat yhteistyökykyisiä.

Poliisin luotettavuutta selvittäneet tutkimukset kertovat kokemusten sijaan mielikuvista. Mielikuvat rakentuvat esimerkiksi median välityksellä tai kaverin, tai kaverin kaverin kertoman perusteella. Usein vastaajilla ei ole henkilökohtaista kokemusta poliisin toiminnasta.

Oikeusministeriö on huomauttanut, että kansalaisten luottamus poliisiin näyttäisi heikkenevän, mikäli he itse ovat olleet tekemisissä poliisin kanssa esimerkiksi rikoksen uhrina. Kansalaisten luottamus poliisiin on siis enemmänkin luottamusta abstraktiin instituutioon ja ajatukseen poliisista.

Kääriäinen muistuttaa, että luottamuksen taustalla voi olla laajempia yhteiskunnallisia selityksiä.

”Meillä on suhteellisesti tarkasteltuna tulonjakoon ja koulutukseen liittyvä tasa-arvo. Ylipäätään hyvinvointiin liittyvät kysymykset ovat paremmalla tolalla kuin monessa muussa maassa. Siten tilanteet, joihin poliisi joutuu puuttumaan ovat meillä hyvin erilaisia kuin vaikka Britanniassa, puhumattakaan Yhdysvalloista.”

Suomessa ei ole niin paljon ristiriitoja, joita poliisin pitäisi ratkoa tai joita sen toiminta synnyttäisi. Turvallinen yhteiskunta luo vähemmän painetta poliisia kohtaan kuin turvaton.

”Esimerkiksi katurikollisuus synnyttää turvattomuutta ja samalla tyytymättömyyttä, joka kohdistetaan poliisiin. Jos taas saamme kulkea kadulla turvallisin mielin, tyytymättömyyttä on vähemmän. Tämä turvallisuus kuitenkin selittyy laajemmilla yhteiskunnallisilla tekijöillä, ei poliisin toimilla, mutta poliisi saa siitä kuitenkin kun­niaa”, Kääriäinen jatkaa.

Toista maailmansotaa pidetään vedenjakajana nykyaikaisen propagandan kehityksessä. Sen aikana propagandaelokuvat kypsyivät, ja sodan jälkeen propaganda ja viihde ovatkin olleet tiukasti toisiinsa sulautuneita. Tätä kehitystä johtaa Yhdysvallat Holly­woodin voimalla, mutta myös Suomi tekee osansa.

Väitöstutkimusta propagandasta tekevä Silja Pitkänen ja kirjailija Ville-Juhani Sutinen kirjoittavat teoksessaan Propagandan historia näin:

”Ei kenties voida sanoa, että elokuva olisi lähtökohtaisesti propagandistinen media, mutta selvää on, että sillä on monia piirteitä, jotka sopivat hyvin propagandan käyttöön. Elokuva, ainakin mukaansatempaava tarinallinen elokuva, vetoaa voimakkaammin tunteisiin kuin järkeen ja tarjoaa kokonaisvaltaisesti mukaansatempaavan elämyksen. Lisäksi elokuva antaa valokuvallisen realismin tukemana ymmärtää ilmentävänsä todellisuutta silloinkin, kun se kertoo fiktiivistä tarinaa.”

Suomessa puolustusvoimat on osallistunut Tuntemattoman sotilaan tuotantoon, ja intistä on tehty tosi­tele­visiotakin. Samoin poliisi on edesauttanut poliisisarjojen tuottamista ja poliisin toimintaa on kuvattu esimerkiksi Poliisit-tositelevisiosarjassa.

Poliisien maailmassa on myös otettu avoimesti askelia dokumentaarisuudesta kohti fiktiivisyyttä: Poliisit – Kotihälytys on näytelty sarja, jossa esitetään dramatisoituna tapahtumia, joita ei ole näytetty Poliisit-sarjassa. Raja toden ja tarinan välillä muuttuu entistäkin häilyvämmäksi. Kutsutaanko näiden sarjojen tuotantoon osallistumista pr-työksi vai propagandaksi on lopultakin semantiikkaa.

”Propaganda-sanalla on hieman negatiivinen kaiku”, Kääriäinen toteaa ja jatkaa: ”Valloillaan on ehkä ajatus, että propaganda pitää sisällään tarkoitushakuista ja johdattelevaa sisältöä. Ja sen, että valta ohjailee kansan mielipiteitä. Mutta sitähän tehdään koko ajan joka puolella, se on selvä asia mainonnasta lähtien. Kaikki, jotka haluavat yhteiskunnallista valtaa, pyrkivät mielipiteisiin vaikuttamaan. Keinot vaihtelevat ja on sanojasta kiinni kutsutaanko sitä propagandaksi vai joksikin muuksi mielipidevaikuttamiseksi.”

Kääriäinen pitää todennäköisenä sitä, että poliisin toimintaa kuvaavat tositelevisiosarjat Suomessa ja muualla ovat näyteltyjä – ainakin johonkin mittaan saakka.

”Varmasti poliisi pyrkii luomaan itsestään positiivista imagoa. He tekevät yhteistyötä tuotantoyhtiöiden kanssa, koska hyötyvät siitä. Voidaan miettiä, että rakennetaanko sitä kuvaa rehellisesti. Ja onko esimerkiksi televisiosarjojen avulla luotu kuva todenmukainen”, hän jatkaa.

Propagandan vaikuttavuus on vaikeasti mitattavissa ja riippuu monista tekijöistä. Osallistumalla televisiosarjojen tuottamiseen poliisi voi kuitenkin huolehtia vähintään siitä, että esillä pysyvät sen kannalta mieluisat seikat.

Samalla tutkimusjohtaja Kääriäinen muistuttaa, että terve epäilys viran­omaisia kohtaan on ihan kaikkien etu. Vallan käyttäjät tarvitsevat myös kriittisen katseen ja vahtikoirat.